Sivut

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

9.luku

Tänä vuonna ei joulua meinannut tulla ollenkaan. Huimaukseni on jatkunut tähän päivään saakka ja viime torstaina kävin viimeksi taas korvalääkärillä. Tilanne oli muuttunut edellisestä kerrasta taas huonommaksi ja erilaiseksi. Olen huimauksen lisäksi myös aivan loputtoman väsynyt, sillä jatkuva pyörrytys vie kaikki voimani. Korvalääkäri lähetti minut varmuuden vuoksi vielä päivystävälle neurologillekin, sillä kaikki oireeni eivät ole ihan klassisia asentohuimaukseen kuuluvia. Akuuttia hätää ei pitäisi onneksi kuitenkaan olla, sillä neurologiset tutkimukset menivät hyvin.

Kävely ei ole onnistunut kunnolla moneen viikkoon, joten lenkkeilykin on jäänyt nyt odottamaan parempia aikoja. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun uskaltauduin kävelemään kotikatumme päähän ja takaisin. Meno oli varovaista ja kesti kokonaista 10 minuuttia. Tein vähän kevyitä lumitöitäkin, että sain oltua ulkona. Tänään sitten yritin taas lenkille, mutta jouduin kääntymään postilaatikolta jo takaisin sisälle.  Nyt jonotan sen ENG-tutkimuksen lisäksi myös magneettikuvaukseen, sillä aivoverisuoneni on hyvä tutkia tarkemmin. Samalla kuvataan myös sisäkorvani, joten toivotaan että jotain selvyyttä tulisi tähän vaivaan. Muussa tapauksessa joudun vain odottelemaan, sillä tämä vaiva saattaa kestää jopa puoli vuotta. Kuulotutkimuskin tuli tehtyä samalla, eikä onneksi löytynyt mitään vikaa sieltä puolelta. Tosin valikoivaa kuuloa ei tutkittu ;). Toivotan kaikille Levollista Joulua ja Onnekasta Uutta Vuotta 2013!

9. luku
Tiistai 24.7.2012

Odottelimme aamulla huonekaverini Tuulan kanssa koronaariangiografiaan eli varjoainekuvaukseen pääsyä. Hän oli entistä pelokkaampi, joten minä pysyin reippaana ja rauhoittelin häntä vaikka olin jo itsekin melkoisen hermostunut. Minun oli tarkoitus olla aamun toinen operoitava ja vilkuilin kelloa vähän väliä. Kello oli jo yli yhdeksän ja kutsu alakertaan tulisi millä hetkellä hyvänsä. Hoitajat olivat valmistelleet minut jo hyvissä ajoin toimenpidettä varten. Esilääkitys oli annettu ja osa alapään karvoituksestani oli ajeltu siltä varalta jos kardiologi haluaisi mennä nivusesta reisivaltimon kautta sisälleni. Toinen vaihtoehto olisi rannevaltimo, mutta sopiva tapa valittaisiin sitten tilanteen mukaan.
Olin saanut koko sairaalassaoloajan "napapiikkejä" eli veren hyytymistä estävää lääkettä. Ohuen ohut piikki oli työnnetty kaksi kertaa päivässä mahanahkaani ja koko vatsan seutuni olikin jo täynnä mustelmia. Maanantaina oli huomattu, että yksi näistä piikin tekemistä rei'istä ei ollutkaan mennyt umpeen, vaan oli vuotanut jo vuorokauden. Olin todella huolissani, sillä sisälleni mentäisiin valtimon kautta, enkä halunnut samanlaista hallitsematonta vuotoa silloin. Sisätautilääkärit neuvottelivat keskenään ja miettivät sopivaa annostusta, sillä veren ohennuslääke oli todella elintärkeää tällä hetkellä. Lopulta he päättivät, että maanantai-illan annostusta vähennettäisiin ja tiistaiaamun napapiikki jätettäisiin pois kokonaan. Vuoto loppui tiistain vastaisena yönä, mutta en ollut enää ollenkaan vakuuttunut toimenpiteen turvallisuudesta. Naislääkäri kävi vielä aamulla luonani ja kertoi, että veriarvoni olivat nyt hyvät. Fine, siinähän se sitten nähdään, minä ajattelin vähän fatalistisesti.

Puoli kymmeneltä kutsu lopulta tuli ja minua lähdettiin kärräämään alakerrassa sijaitsevaan toimenpidesaliin. Tuula ja hoitajat huikkasivat onnen toivotukset lähtiessäni ja rauhoittavan lääkkeen ansiosta minua ei pelottanut enää ollenkaan. En arvannut vielä siinä vaiheessa, miten surrealistiseksi päiväni vielä muuttuisi. 

Salin hoitaja otti minut alakerrassa ystävällisesti vastaan ja siirryin kapealle hoitopöydälle makaamaan. Sali oli suuri ja valtavan kokoinen näyttö hallitsi tilaa. Olin mielissäni, että minäkin pystyisin näkemään toimenpiteen ruudulta. Suunnilleen oman ikäiseni, pörrötukkainen kardiologi tuli nopeasti tervehtimään ja tutki ranteeni suonta. "On niin hento, että mennään reisivaltimosta," hän totesi ja katosi taas lasin taakse toiseen huoneeseen. Hoitaja asetteli minut tarkasti oikealle kohdalle pöydälle ja työnsi sivuilta kirkasmuoviset, L-muotoiset tuet alleni ja käsivarsiini kiinni niin, että ne pysyisivät tiukasti paikoillaan koko toimenpiteen ajan. Operoitava alue puhdistettiin antiseptisellä spriiliuoksella ja sitten päälleni levitettiin suuri vihreä peite, jossa oli vain pieni reikä operaatiota varten. Reiän ympärillä oli teippiä, joka paineltiin huolellisesti ihooni kiinni. Peitto oli niin iso, että se ulottui kaulaani saakka, joten minusta jäi näkyviin vain pää ja se pieni karvaton alue nivustaipeessani. 

Kardiologi tuli vierelleni ja aloitti oman työnsä. Ensimmäisenä hän puudutti nivustaipeeni ja avasi sitten valtimoni neulalla. Hän asetti kanyylin paikoilleen suoneen, jota kautta sitten varjoaine ja katetri (se pitkä piuha) työnnettäisiin sydämeeni. Kukaan ei ollut varoittanut, että kanyylin asettaminen sattuisi, joten hätkähdin kipua ja jännitin vaistomaisesti itseäni. Puudutus ei minulla ainakaan ollut vienyt kaikkea tuntoa. Kardiologi oli aika kovakourainen, mutta toisaalta niin nopea käsistään, ettei kipu kestänyt kauaa. Hän asetteli kanyylin paikalleen ja ruiskutti sitten suoneeni varjoainetta. Suuri, pyöreä röntgenlaite laskettiin nyt lähelle sydäntäni miltei leukaani kiinni. ja kuvaruudulle ilmestyi koko "sepelvaltimoverkostoni" aivan kirkkaana. Tuijotin lumoutuneena valtavan kokoista kuvaa omasta sykkivästä sydämestäni ja suonistani. Kardiologi paikansi heti ahtauman ja osoitti sen ruudulta minullekin. "Tiukka, 80 % ahtauma LAD:ssa eli vasemman sepelvaltimon etulaskevan haaran tyviosassa", oli löydöksenä. Varjoaine ei päässyt virtaamaan tukoksen läpi ja ahtauma näkyi katkoksena suonessa. Tämän ahtauman pinta oli siis revennyt aiemmin ja aiheuttanut paikallisen trombin eli verihyytymän. Veri ei ollut päässyt virtaamaan tästä kohdasta läpi ja se oli aiheuttanut hapenpuutteen eli kuolion sydänlihakseeni. Tätä tarkoittaa lyhyesti kuvattuna se, kun puhutaan sydäninfarktista. 

Tästä näkymästä otettiin kuva, joka näkyi nyt ruudun vasemmassa reunassa. Seuraavaksi tehtäisiin pallolaajennus ahtaumaan ja asennettaisiin siihen stentti. Stentti on titaanista tai muusta metallista tehty verkkoputki, joka pitäisi avattua suonta auki. Kardiologi työnsi katetrin valtimooni ja näin ruudulta, miten se luikerteli suonistossa ja saavutti ahtaumaa. Sitten ei yhtäkkiä tapahtunutkaan ruudulla enää mitään! 

Kuva oli pysähtynyt paikoilleen ja sekä lääkäri että hoitajat hämmentyivät. Minua alkoi naurattaa tilanteen absurdius, sillä seuraavaksi yritettiin "bootata" järjestelmää eli sammuttaa ja käynnistää se uudelleen. Yrityksistä huolimatta ei tapahtunut mitään muutosta ja sitten soitettiin Siemensin tukipuhelimeen. Olen itse aikoinani ollut mikrotukena ja joutunut monenlaisiin tilanteisiin selvittäessäni kaatuneita järjestelmiä, mutta en sentään tällaiseen. Kuuntelin heidän jutteluaan kaiutinpuhelimessa ja kuulin heti tukihenkilön äänestä, ettei hänellä ollut harmainta aavistustakaan, mitä muuta voisi vielä yrittää tehdä. Kardiologi kysyi, miten kauan tuelta kestäisi tulla paikan päälle ja kolme varttia kuulema menisi ainakin. Kysyin kyllä ilkikurisesti hoitajalta, josko antaisivat sen puhelimen luurin minulle, niin voisin vähän yrittää kiirehtiä sitä mikrotukea. Hän ei nimittäin kuulostanut kovin innokkaalta lähtemään minnekään kahvikuppinsa äärestä, mutta saattaisi ehkä muuttaa mielensä, kun kuulisi, että häntä odotetaan täällä piuha sydämessä. 
En voinut tehdä mitään, vaan odotin vain mitä tuleman pitää. Henkilökunta pysyi rauhallisena ja he miettivät vaihtoehtoja. Minulle pahin mahdollinen vaihtoehto olisi se, että toimenpide keskeytettäisiin nyt ja siirrettäisiin hamaan tulevaisuuteen. Kun olin nyt nähnyt sen ahtautuneen suonen, ymmärsin kyllä, etten pysyisi hengissä, jos sitä ei saataisi mahdollisimman pian auki. Jos saisin vielä toisenkin hyytymän suoneeni, se saattaisi sillä kertaa tukkia sen täydellisesti eikä apu enää ehtisikään paikalle. Kuntoni oli mennyt päivä päivältä huonommaksi ja jo pikkuriikkinen liike aiheutti oireita. 
Aikaa kului ja äkkiä olin sellaisessa epätodellisessa olotilassa. Kuulin ja ymmärsin kaiken, mutta kaikki ympärillä tapahtuva alkoi tuntua merkityksettömältä. Tunsin olevani kevyt kuin perhonen ja minua hymyilytti. Ihmettelin vain, että mitä ihmeen lääkkeitä olin oikein saanut, sillä tunsin kuin olisin joutunut johonkin Salvador Dalin maalaukseen ja eläisin jossain unenomaisessa ja mielivaltaisessa tilassa. Kardiologin ääni tuntui tulevan jostain kaukaa kun hän kysyi, miten voin. Vastasin lyhyesti, että hyvin, kun en jaksanut alkaa selittää olotilaani ja suljin sitten silmäni. Samantekevää, tässä oli nyt ihan hyvä olla. 


sunnuntai 16. joulukuuta 2012

8.luku


Rakas joulupukki, tänä jouluna tahtoisin lahjaksi vain yhden terveen päivän, kiitos!

Niin kuin tässä sydärissä ei olisi ollut riittämiin, nyt olen saanut riesakseni vielä asentohuimauksen. Se tarkoittaa sitä, että kun liikautan päätäni ylös, alas tai sivulle, maailma alkaa pyöriä karusellina ympäri. Tosin minulla se meni niin pahaksi, ettei se kieputus loppunut ollenkaan, vaan kävelin pitkin seiniä massiivisen pahoinvoinnin kourissa. Viruin Hämeenlinnassa tutussa sairaalassa tuskaisen yön, kunnes aamulla fiksu korvalääkäri teki pari helppoa testiä ja sain diagnoosin ennätysajassa.

Vasemmassa sisäkorvassa, taaimmaisessa kaarikäytävässä oli sakkaa, joka aiheutti sen, että siellä sijaitsevat aistinsolut saivat virheellistä informaatiota tasapainosta. Tästä syystä minua huimasi koko ajan ja pahoinvointi jatkui (ja jatkuu vieläkin) monta päivää. Lääkettä siihen ei ole, mutta siihen tuntui tehoavan pään asentohoito, jolla sakka yritetään saada sieltä kaarikäytävästä väljemmille vesille. 

Lääkärit ottivat varman päälle ja tarkistivat taas kertaalleen pumppuni ja aivoverisuonteni tilanteen, sillä huimaus voi olla oire monenlaisesta muustakin asiasta, mutta korvalääkärin selvä löydös helpotti. Parin viikon päästä menin reppavana kontrolliin ja arvelin saavani melkein terveen paperit, sillä pystyin jo kävelemään suoraan eikä koko aikaa huimannut. No ei, sama mukava lääkäri pudotti minut taas maan pinnalle. Pari uutta testiä kertoi, että tasapainoni on kerta kaikkiaan surkea ja on viisainta, etten heiluttele päätäni yhtään ylimääräistä tai hurlumhei heittää minut taas nenälleni. Autoa ei tarvitse ajaa ollenkaan eikä matkustaminen tuon pahoinvoinnin takia ole yhtään sen järkevämpää. Nyt menen seuraavaksi ENG- eli tasapainoelintutkimukseen tammikuun alussa ja siellä sitten pyöritellään ja huolella..ei kannata kuulema syödä ennen sitä..uh.

Asentohoitoa ei suositella enää, sillä nyt siellä on ilmeisesti useammassa kaarikäytävässä sakkaa ja väärät liikkeet voivat jopa pahentaa tilannetta. Niinpä olen pysytellyt kotosalla ja tehnyt työtkin kotoa käsin, kun en halunnut mitään sairaslomaa. Lenkkeilykin onnistui hyvin ja olin ihan kohtuullisessa kunnossa kunnes pari päivää sitten pyörrytysoireeni alkoivat palata voimakkaampana ja ensimmäiset tuntuivat tutusti sängyssä kylkeä kääntäessäni. Tänään sitten ollaan jo siinä jamassa, että seinät pitelevät minua pystyssä. 

Makoilua ei suositella tähän vaivaan, joten olen tänäänkin puuhastellut kaikenlaista. Siivoaminen onnistuu tuolilla istuen ja tekee sielulle hyvää, kun saa joulun tunnelmaa kotiin. Tein joitakin uusia koristeita ja kukka-asetelmia, joten ihan hukkaan ei ole tämäkään päivä mennyt. Jouluun on enää viikko aikaa, ottakaa rennosti ja nauttikaa tästä odotuksesta!

8. luku
Maanantai
23.7.2012

Sunnuntai oli sairaalassakin lepopäivä eli vain kiireelliset potilaat hoidettiin ja muut odottivat arkea. Lääkäreitä ei näkynyt, paitsi tietysti päivystävä kävi tarvittaessa. Kotiutuksia oli harvakseltaan, sillä kaikki kynnelle kykenevät oli kotiutettu jo perjantaina ja viikonlopun uudet potilaat joko siirtyivät ensiavusta osastolle jatkohoitoon tai lähetettiin takaisin taipaleelle jo sieltä suoraan. Hoitajillakin oli hetken verran enemmän aikaa jutella potilaiden kanssa ja nämä lasaretin hengettäret loivat minuun uskoa taas sen verran, että jaksoin seuraavaan päivään. Kipuni pysyivät nyt lähes poissa, mutta en päässyt edelleenkään edes hätäiseen suihkuun. Olin pessyt itseäni kertakäyttöisillä pesulapuilla, mutta kyllähän siinä jäi monta paikkaa pesemättä ja tunsin itseni todella likaiseksi. Erityisesti hiussuortuvani olivat jo kuin glyserolissa uitetut lipareet, mutta sehän nyt oli ymmärrettävää. On kai parempi sentään pysytellä hengissä kuin puhtaana. 

Ruoan jakajana ja siivoojana oli ollut monesti sama tumma, kaunis säikähtänyt (säikäytetty) tyttö, jonka houkuttelin vähän juttelemaan. Ilmeni, että hän oli biotekniikan (muistaakseni geenitekniikan puolella) opiskelija Jyväskylän yliopistossa ja nyt kesätöissä sairaalassa. Sain kuulla, että häntä kohdeltiin välillä töissä joko todella tökerösti tai sitten jätettiin kokonaan huomiotta. Erityisesti sairaalan oma henkilökunta oli kuulema jäänyt esihistorialliselle ajalle tiukkoine hierarkioineen ja pitivät huolen, että siivoojat tiesivät paikkansa. Ilmeisesti rehellisen työn tekijöitä ei edelleenkään arvosteta lainkaan. Hän oli oppinut kesän aikana pysymään näkymättömänä, mutta ilahtui kovasti juttutuokiostamme. Meitä nauratti yhdessä mielikuva, että jonain kauniina päivänä hän pamauttaisi jollekin koppavalle lääkärille, että arvaapa muuten, kuka on keksinyt sen lääkkeen, mitä juuri kirjoitat potilaalle. Toivotin hänelle onnea ja jaksamista opinnoissaan, sillä Suomi tarvitsee kipeästi uusia leenapaloteitä haastavalle alalle. 

Maanantaina alkoi uusi viikko ja uusi rähinä osastollakin. Kaikki ikään kuin heräsivät horroksesta ja aamun lääkärikiertoa odotettiin vähän jännittyneenä. Joka aamu minulta otettiin verikokeet ja EKG ja nyt arvoni olivat siedettävissä lukemissa. Pallolaajennuksen aikataulu varmistui seuraavaksi aamuksi ja olisin tiistain ensimmäisiä operoitavia. Sisätautilääkäri ei paljoa siitä toimenpiteestä kertonut, mutta hoitaja varmisti taas, että tiesin mihin olin menossa. Olin edelleen luottavainen, että kaikki sujuisi hyvin. 

Sairaalassa ei ole paljon mukavaa odotettavaa, mutta ruoka- ja kahviajat rytmittivät päivän ja virkistivät mieltäkin. Ruoka nyt ei ollut kovin hääviä, mutta tykkäsin todella paljon leivästä ja teestä siellä. Herkullinen jugurtti ja tuore sämpylä juustopalalla upposivat kitusiini aamuisin suurella ruokahalulla, mutta muu ruokailu jäikin sitten vähemmälle. Paino laski tasaisesti koko sairaalassaoloni ajan, mutta laihdutuksen olisin kyllä mieluummin hoitanut jollakin muulla tavalla. Kotiväki saapui vierailuajalla ilahduttamaan minua, mutta olin pyytänyt ystäviäni jäämään kotiin, sillä en jaksanut tällä hetkellä kovin paljoa edes puhua. 

Illalla sain huonekaveriksi kivan Tuulan, joka oli tulossa myös varjoainekuvaukseen. Tuula oli reilut kuusikymppinen ison perheen äiti ja hän kertoili aiemmista kokemuksistaan, sillä tämä oli jo toinen kuvaus hänelle. Muutama vuosi sitten hänelle oli tehty myös pallolaajennus ja nyt sepelvaltimotauti oli alkanut oireilla taas. Tuulan kanssa kävimme läpi elämäntapojamme ja muutakin elämää. Tuula oli lopettanut tupakanpolton 5 vuotta sitten, mutta hän kertoi, miten häntä oli ärsyttänyt jatkuva muistuttelu siitä. Sen takia hän oli vitkutellut lopettamista monta turhaa vuotta ja oli jatkanut sitä kuin uhallaan.

Ymmärsin täsmälleen, mitä hän tarkoitti. Täällä sairaalassa olin laskenut alusta asti, montako ihmistä oli minulle tupakasta motkottanut. Siihen mennessä heitä oli jo 17! Se alunperin hyvä asia oli kääntynyt jo itseään vastaan, sillä kukaan ei siedä sellaista holhousta! Jos se mäkätys auttaisi jotain, kaikki tupakoivat olisivat jo aikoja sitten lopettaneet pahan tapansa.  Ei juoppokaan juomistaan lopeta muiden käskystä, vaan ainoastaan omasta halustaan. 

No lopettamisen jälkeen Tuula oli sitten päässyt lihomaan ja painoi nyt jo 105 kg. 160 cm varteen se oli tietysti liikaa ja tilanne oli muuttunut vaaralliseksi, kun hänellä oli todettu muiden sairauksien lisäksi vielä diabeteskin. Lääkärit olivat varoitelleet häntä myös varjoainekuvauksesta ja mahdollisesta pallolaajennuksesta, sillä siinä olisi jo ihan toisenlaiset riskit kuin aiemmalla kerralla. Tuula oli siis syystäkin kauhusta kankeana ja yritin parhaani mukaan rohkaista ja rauhoitella häntä. 
Sitten satuin kuulemaan erään toisen sydäninfarktipotilaan lauseet, mitkä hän ilmeisesti hyvää hyvyyttään oli etsinyt netistä tiedotettavaksi omalle huonekaverilleen.
"Suurentuneen troponiinipitoisuuden yhteydessä kuoleman vaara on 3-8-kertainen verrattuna potilaisiin, joilla troponiiniarvo säilyy normaalina. Myös ST-lasku tulovaiheessa tai seurannan aikana on lyhyen ja pitkän aikavälin ennustetta huonontava tekijä..."
Tällä toisella potilaalla ei ilmeisesti ollut troponiinit (ne sydänentsyymit) koholla tai EKG:ssä ST-laskua, mutta minulla sen sijaan oli. Olisinpa toivonut, etten olisi kuullut tätä jutustelua ainakaan siinä vaiheessa, sillä seuraava yö menikin sitten suunnitellessani omia hautajaisiani.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

7.luku



Kuvittelen mielessäni piirretyn sarjakuvahahmon, jota elvytetään sydänkohtauksesta, viedään juoksujalkaa pallolaajennukseen ja herätessään tokkuraisena sairaanhoitaja on hänen vierellään hilkka vinossa luettelemassa monotonisella äänellä siitä hetkestä eteenpäin kiellettyjä asioita (Dave Lindholmin biisiä mukaillen "Tupakka, viina ja villit naiset..."). Sitten tyyppi saa potkun persauksilleen ja lentää sairaalasta tehokkuuden nimissä ulos. Ja tilastot näyttävät niin upeilta. Potilas hoidettiin parissa päivässä (valtio ja veronmaksajat ovat tyytyväisiä), maksimissaan kuukausi sairaslomaa, jälkitarkastus vielä ja töihin siitä turhia makoilemasta, senkin laiskamato! (työnantaja on tyytyväinen). 
Muutaman kuukauden päästä tämä pastellivärinen pääosan esittäjä tuupertuu kadulle ja menehtyy uuteen sydänkohtaukseen. Kuolema kirjataan omana erillisenä tapahtumanaan, sillä se ei tapahtunut välittömästi ensimmäisen sydänkohtauksen jälkeen, ei sairaalassa eikä edes sairasloman aikana. Siisti kuolema ja siistit hoitotilastot, niinkö?  No katsotaanpa: Ensimmäisen kohtauksen jälkeen ensiavun lääkäri ohjasi potilaan asianmukaiseen jatkohoitoon. Sairaalassa sisätautien erikoislääkärit tekivät oikean diagnoosin, määräsivät oikeat lääkkeet ja potilas hoidettiin asianmukaisesti. Hoitajat tekivät hyvää työtä, täsmälleen mitä määrättiin ja huolellisesti. Kardiologi teki varjoainekuvauksen ja täydellisen pallolaajennuksen, kuin suoraan oppikirjasta. Potilas piti sairaslomansa, söi määrätyt lääkkeensä ja luki saamansa ohjeet. Ja kuoli sitten kuitenkin. Mikä ihme meni pieleen?
Sairaanhoitajat tekevät tunnollisesti puolen tunnin kotiutushaastattelun, jossa käydään läpi ravintoasiat, liikunta, seksi (miksi tämä jäikin mieleeni?), lääkitys jne. Käteen lyödään heti osastolle tullessa vihkonen sepelvaltimotaudista ja käsketään lukea se. Poislähtöpäivänä katsotaan myös video, missä joku toinen potilas on saanut sydänkohtauksen ja käydään läpi hänen kokemuksiaan tapahtuneesta. Hahhaa, miksi ihmeessä? Potilashan on juuri itse käynyt läpi täsmälleen saman ruljanssin! Luulevatko he, että hän on jo ehtinyt muutamassa päivässä unohtaa kaiken kokemansa? Onkohan ylipäätään kenellekään tullut mieleen, että selvittyään juuri ja juuri kuolemalta, ei potilas pystykään ehkä ottamaan vastaan sellaista informaatiotulvaa, kuin mitä hänelle äkkiä lyödään eteen. 

Sydänliitto yrittää myös auttaa asiassa ja järjestää tietoa ja vertaistukea, kurssejakin. Ne tapahtumat ovat tosin tarkoitettu eläkeläisille, sillä kaikki löytämäni kokoontumiset järjestetään keskellä päivää. Tosi vitsikkäästi nimetty "Ohi on" -kurssi (mikä onkaan ohi, elämäkö? Ketä naurattaa?) olisi ollut nyt marraskuussa Hämeenlinnassa. Siellä olisi ollut tärkeää tietoa tarjolla uusille sydänpotilaille, mutta arkipäivinä toteutettavaa kahden illan kurssia varten minun olisi pitänyt ottaa työstä kaksi päivää palkatonta vapaata. Olisiko liikaa pyydetty, että edes yksi tapahtuma olisi viikonloppuna tai että ne alkaisivat myöhemmin illalla?

Neljän kuukauden kokemuksella voin nyt jo sanoa, että Suomessa sydänpotilaat (kuten varmasti monet muutkin sairastajat) jätetään oman onnensa nojaan sillä sekunnilla, kun heidät saadaan sairaalasta kotiutettua tai viimeistään jälkitarkastuksen jälkeen. Potilas siirtyy työterveyshuoltoon tai yksityiselle puolelle jatkoseurantaa varten. Tai sitten terveyskeskukseen kuten minä. Paitsi ettei sitä jatkoseurantaa ole olemassakaan, julkisella puolella ainakaan. Jopa sydänliiton sivuilla on tästä turhan optimistista tietoa. Etsiessäni tietoa stenteistä huomasin suorastaan naurettavan naiivin lauseen siellä: "

Pallolaajennuksen jälkeen ja sepelvaltimotaudissa yleensä seurataan vointia ja tehdään erityistutkimuksia (esimerkiksi rasituskoe tai sepelvaltimoiden varjoainekuvaus) oireiden vaatiessa. Verikokeita, kuten kolesteroli ja verensokeri, ja verenpainetta seurataan, ja lääkehoitoa tarkistetaan tarvittaessa"

Mitään automaattista voinnin seurantaa ei ole olemassakaan, kuten tämän tekstin perusteella saattaisi luulla.  Ketään siellä terveyskeskuksessa ei vähempää voisi kiinnostaa, miten veriarvoni tai verenpaineeni kehittyy.  No, minä osaan kyllä pitää puoleni ja hakeutua lääkäriin tarvittaessa ja etsiä tietoa lisää, mutta mietin jotain arempaa tai vaikka vanhempaa ihmistä, joka ei ole ihan varma onko kaikki kunnossa. Hän ei ehkä halua häiritä lääkäriä "pikkuasioilla" tai ei jaksa masennukseltaan varata edes aikaa vastaanotolle. Jos seuranta olisi automaattista, niin kaikilla olisi samat mahdollisuudet selvitä! Vakava sairastuminen koettelee myös mielenterveyttä, mutta yksikään minun lääkäreistäni ei ole kysynyt, miten mieleni voi kaiken tämän myllytyksen jälkeen. Minulla on perhe ja ystävät, joiden kanssa olen pystynyt purkamaan traumaattista tapahtumaa, mutta entä yksinäiset ihmiset? Kuka heitä kuuntelee, ellei edes viran puolesta joku? 

Mitä enemmän olen aiheeseen perehtynyt, sitä enemmän minua hirvittää tämä nykyinen systeemi. Tärkeintä tuntuu olevan tilastoidut kuolemansyykäppyrät ja näennäinen hoidon tehokkuus. En halua todellakaan morkata hoidon tasoa, sillä jos ei yksittäisiä tunareita matkan varrelta oteta huomioon, hoito itsessään on ollut ensiluokkaista. Ongelmista pahin on puuttuva jälkiseuranta (ja tietenkin riittämätön ennaltaehkäisy). Uskon, että jos potilaan fyysistä ja psyykkistä vointia seurattaisiin tiiviisti ensimmäiset kolme kuukautta ja sen jälkeen esim. kerran kuussa sen kriittisen ensimmäisen vuoden ajan, niin säästettäisiin sekä rahassa että inhimillisissä kärsimyksissä. Pelkkä hoitajan tai lääkärin puhelinsoittokin voisi riittää joissakin tapauksissa. Olen varma, etteivät uudet ravinto- ja liikuntaohjeet kaikille avaudu heti, vaan apua ja kannustusta tarvitaan. Pitäisi pitää mielessä, että jos elämäntapamuutokset eivät onnistukaan, potilaat palaavat takuuvarmasti takaisin leikkauspöydälle. Tai sitten suoraan patologian laitokselle.

Hyvää vointia ja huoletonta itsenäisyyspäivää meille kaikille itsenäisille suomalaisille!

7
. luku
Sunnuntai
22.7.2012

Juhla-aamu valkeni kauniina, mutta en pystynyt iloitsemaan siitä, sillä yö oli taas ollut vaikea ja olin nukkunut vain pari tuntia. En pysty enää muistamaan sairaalan henkilökunnan nimiä, mutta olimme jutelleet pitkään lauantai-iltana erään ihanan, myötäelävän hoitajan kanssa. Hän pystyi samaistumaan tilanteeseeni ja ymmärsi suruni, kun jouduin jäämään pois tyttäreni tärkeistä juhlista. En pystyisi saamaan edes lomaa sairaalasta, sillä kuntoni oli aivan liian huono liikkumiseen. Olisi ollut helppo alkaa itkemään siinä lohduttavan hoitajan kanssa, mutta en voinut vuodattaa kyyneltäkään, sillä en olisi pystynyt ehkä lopettamaan. Vaistosin myös, että sillä hetkellä itkeminen olisi rasittanut liikaa myös sydäntäni joten pysyttelin tyynenä. Tuntui silti hyvältä, että joku välitti minusta niin paljon, vaikka ei edes tuntenut minua. Tällä sisarella oli ilmeisesti reuman seurauksena sormet vääntyneet mutkalle, mikä suretti minua kovasti. Ehkä juuri oma sairaus oli hänetkin herkistänyt toisen vastoinkäymisille tai ehkä hän oli aina ollut samanlainen. Oli niin tai näin, muistan hänet aina lämmöllä yhtenä tielleni osuneista parantajista. 

Nukkuminen oli tuottanut minulle ongelmia joka yö, mutta en halunnut mitään nukahtamislääkettäkään. Halusin olla nopeasti skarppina, jos oloni muuttuisi äkisti vielä huonommaksi.
Ainon rippijuhlat alkoivat ja konfirmaatio oli kirkossa klo 10. Sain jatkuvasti ajantasaista tietoa juhlapaikalta ja kirkosta tekstiviesteillä. Veljieni aikuiset lapset ottivat videokuvaa koko ajan ja sain puhelimeeni parhaita paloja paikan päältä lähes livenä. Myös valokuvia tuli useammaltakin ihmiseltä ja tunsin todella osallistuvani juhliin ainakin jollakin tavalla. Tyttäreni näytti uskomattoman kauniilta ja aikuiselta mekossaan ja huikean korkeissa koroissaan. Mieheni oli näköjään saanut puvun päälleen ja solmionkin solmittua, mikä oli jo sinänsä pieni ihme :-). Jälkikäteen kuulin että miniäkokelaani oli hoitanut monen muun asian lisäksi myös paitojen silitykset kaikille miespuolisille yöpyjille. Oli fantastista, että poikani oli osannut valita tulevaksi puolisokseen niin tomeran ja aikaansaavan nuoren naisen. Arvasin kyllä, että poikani osasi arvostaa myös hänen ulkoisia avujaan näiden arkisten asioiden lisäksi ;-). 
 Nyt kun kaikki sukulaiset ja ystävät olivat juhlissamme, en odottanut tietenkään ketään käymään sairaalassa. Yllätys olikin melkoinen, kun ne samat veljieni lapset, Sanna ja Tomi, jotka toimivat videokuvaajina aiemmin, pelmahtivat iltapäivällä katsomaan minua. He olivat ottaneet kameran mukaan, että näkisin lisää kuvia juhlista ja vieraista. Nämä kultaiset parikymppiset nuoret olivat tehneet myös esittelyvideon, missä Sanna esitteli kaikki tarjoilupöydät ja koristelut. He olivat tehneet kierroksen myös ulkona, että näin miten puutarhaan oli tehty kivoja pöytäryhmiä vieraille ja jopa kukkapenkkien villin punaiset ruusut olivat päässeet kuvaan. Olin niin otettu tästä ajattelevaisuudesta, että menin ihan sanattomaksi. Meillä oli aina ollut läheiset ja lämpimät välit ja tämä iltapäivä vahvisti niitä edelleen. Sanna kyseli huolissaan vointiani ja ihmetteli, miksi olin sairastunut näin nuorena. En raaskinut kertoa hänelle totuutta, vaan ihmettelin vain hänen mukanaan. Asiassa ei minulle ollut kuitenkaan mitään epäselvää. 

Sen edellisiltaisen hoitajan kanssa olimme olleet myös yhtä mieltä siitä, että ainakin naisilla henkinen ylikuormitus voi aiheuttaa sydäninfarktin. Omalta kohdaltani tiedän varmasti, että liian kauan ja liian kovana jatkuneet koettelemukset aiheuttivat oman infarktini, mutta ilman muita riskitekijöitä olisin voinut ehkä myös säästyä siltä. Toisaalta jotain muuta olisi kyllä särkynyt sisälläni ennen pitkää.