Sivut

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Teloitetaan se paskiainen!




Kestämätön on ajatus kuolemanrangaistuksesta. Miten voi olla oikeutetumpaa tappaa ihminen julmasti kollektiivisella päätöksellä, kuin miten Tane Tappaja sen tekee – yksin ja julmasti? Miten olemme voineet joskus antaa luvan jollekin kasvottomalle lainlaatijalle tehdä meistäkin murhaajia? Miten voi olla oikeutettua tappaa ihminen, kun joku ihminen on lakiin sen kirjoittanut? Siis kynällä paperinpalalle heti kauppalistan perään.

Minä en halua olla murhaaja, vaikka haluankin kostoa jos sikseen tulee. Mikä hirveä dilemma? Jos Tane tulisi ja murhaisi läheiseni, niin epäröimättä ampuisin Tanelta aivot tantereelle ilman mitään tunnontuskia. Mutta että tekisin oikein harkitun murhan. Miten voi olla oikeutetumpaa tappaa ihminen, jos on hyvä syy kuin jos ei ole syytä ollenkaan? Lopputulos on aina sama, hengetön ihminen. Miten toinen tappaja voisi olla hyväntekijä, kun toista halveksitaan? Tane Tappajalla oli syynsä tappaa uhrinsa ja sinulla on syysi tappaa Tane. Laki kuolemanrangaistuksesta on laadittu siksi, että sinäkin saisit tappaa! Niin kuin Tane. Olla siis täsmälleen samanlainen kuin Tane Tappaja. Mutta kun minä en vaan halua olla sellainen sieluton scumbag motherfucking asshole! Enkä yhdellekään ihmiselle saata antaa sellaista valtaa, että tekisi minusta laillistetun murhaajan!

En silti pääse ajatuksesta, että se Tanen tappaminen tietyssä tilanteessa olisi ihan oikein. Se ammoinen Vanhaa testamenttia mukaileva Hammurabin laki, silmä silmästä, hammas hampaasta voisi olla yhä käyttökelpoinen. Tai Suomessa ainakin se taitaisi mennä silmäpari silmästä ja hammasrivi hampaasta. Mutta entä kun koko maailma olisi ilman silmiä ja hampaita ja hautausmaat pullollaan tapettuja ihmisiä? Ei taitaisi toimia sekään, kun haudankaivajakin olisi teilattu eikä tekarihampainen sijainen näkisi edes kaivaa. Ainahan nimittäin löytyy syy kostaa joku sinuun kohdistunut vääryys, eikö? Ja oikeastaan sinun kultahammashan on paljon arvokkaampi kuin tuon toisen musta amalgaamitappi, joten lisätään vähän extraa ja leikataan korvastakin pala pois. Ja niin edelleen.

Lääkärikään ei voi läheistään hoitaa, sillä ihminen ei pysty pysymään objektiivisena mieltä kuohuttavassa tilanteessa. Siksi on viisainta, että rangaistuksen Tanelle hoitaa joku viilipytty virkansa puolesta, vaikka minä kyllä vittu tietäisin, minkä työntäisin sen Tanen ahteriin juuriaan myöten ja kuumentaisin sen öljyn kiehuvaksi, mihin Tane uppoaisi monta monituista kertaa munistaan roikkuen ylösalaisin, ennen kuin tuskissaan korahdellen kuolisi pois.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Vuosi infarktista


Tänään on eilistä parempi päivä ja aamulla pääsin lenkillekin. Venyttelin pitkään järven rannalla ja kuuntelin lintujen aamusirkutusta. Rintaan sattui vähän ja hieroin sitä vaistomaisesti, ikään kuin se jotain auttaisi. Vuosi sitten tähän aikaan olin vielä autuaan tietämätön tulevasta. Iloitsin vain illalla odottavasta tapaamisesta veljeni kanssa ja tulevasta tanssahtelusta hänen musisointinsa tahdissa. Epätavallisesta väsymyksestä huolimatta olin innoissani ja viikko oli ollut mukava touhuineen kaikkineen. Sitten illalla alkoikin tapahtua ja se kaikki pyöri nyt päässäni yhtenä mylläkkänä. Millainen on välitilinpäätös nyt, kun vuosi on mennyt?
  • Tänään tuli vuosi täyteen ilman tupakkaa! Edes henkosia en ole vetäissyt, vaikka palavia tupakoita on jatkuvasti ollut silmissä. Kerran pitelin isännän tupakkaa sen aikaa, kun hän sitoi kengännauhojaan. Ihan tutulta se tuntui siinä sormien välissä, mutta ihme kyllä ei tullut minkäänlaista tarvetta edes maistaa. Fiuuuvii, taidan päästä siitä eroon lopullisesti! 

  • Olen oppinut syömään aamupalan, lounaan, päivällisen ja iltapalan. Melkein joka päivä se onnistuu ja kun ei onnistu, niin tiedossa on herkkubileet! Säännöllinen ateriarytmi pitää verensokerin kohdallaan ja ahmimiskohtaukset poissa. Jokohan näin vuoden harjoittelun jälkeen minunkin täytyisi se uskoa! No, vaikka paino kipusikin harmittavasti takaisin lähtölukemiin, niin uskon että saan sen myös uudestaan laskuun. Ensimmäisen vuoden tavoite ruoka-asioissa oli laadun parantaminen ja se totta tosiaan on onnistunut yli odotusten. Yhtäkään grillimakkaraa ei ole tehnyt mieli koko kesänä ja salaatti on jokapäiväinen tuttu lautasella. Määrät ovat sen sijaan päin prinkkalaa, sillä paino vain jatkaa nousuaan. Kaikista herkkupöydistäkään en ole pystynyt kieltäytymään. Jatkuva sairastelu vuoden alusta asti vei terän painonhallinnalta, enkä vaan jaksa nyt seurata niin tarkkaan joka suupalaa. 

  • Perusruoan rasvat ja proteiinit ovat kuitenkin nykyään hyvässä suhteessa ja oikean laatuiset. Punainen liha on jäänyt melkein kokonaan pois ja tilalle on tullut entistä enemmän kanaa, kalaa ja vihanneksia. Viimeiset kaksi viikkoa olen kokeillut vähempiä ja parempilaatuisia hiilareita. Jätin pois kokonaan pastan ja riisin, vain uusia perunoita olen pari kertaa maistanut. Pois on jäänyt myös kaikki taikinasta tehty, lukuun ottamatta runsaskuituista ruisleipää, jota syön 2-3 palaa joka päivä. Sokerikoukkuni ei ole vielä kokonaan lauennut ja siksi herkut saattavat saada välillä yliotteen. Tänään tein ihmeteon, sillä söin aamulla kaurapuuroa ja sitä ei ole tapahtunut vuosikymmeniin! Päälle ripottelin pakkasesta mansikoita ja lisäksi söin desin raejuustoa proteiinin lähteeksi. Puurolla tai ruisleivällä saan pidettyä myös suoliston hyvässä kuosissa, mikä tuntuu unohtuvan monelta laihduttajalta. Makukin oli...no ei sentään pahaa :D. Ja piti loistavasti nälän hallinnassa lounaaseen saakka. Kaurapuurokokeilu liittyy siihen, kun mietin mitä yhteistä on hoikilla ja urheilullisilla ystävilläni ja sukulaisilla - he kaikki syövät puuroaamiaisen! Lisäksi monella heistä aamiaiseen kuuluu puuron lisäksi jokin proteiinin lähde. Yleensä puuro on tehty kaurasta tai neljästä viljasta ja protskut saadaan raejuustosta tai rahkasta. Joitakin hirssi- tai tattarikokeiluita on joillakin kuulemma, mutta eipä nyt sentään liioitella :D. Herkuttelusta ei tarvitse luopua kokonaan, mutta valitettavasti mättöpäivät ovat romuttaneet saavutukseni painon puolella. Syy on selvillä ja korjausliikkeet tehty, joten ei siitä sen enempää.
  • Kolesteroliarvot ovat edelleen loistavat, viimeisimmässä mittauksessa keväällä huonon osuus oli vain 1,62. Tähän on vaikuttanut sekä statiinit (edelleen 40mg Atorvastatin), ruokavalio ja ennen kaikkea säännöllinen liikunta. Toivottavasti kesän sairastelu ei ole nostanut arvoja, mutta se nähdään kun käyn vuositarkistuksessa.

  • Verenpaine heittelehtii valitettavasti erittäin paljon ja nyt alkaa näyttää siltä, että infarkti aiheutti kuitenkin enemmän vaurioita kuin aluksi luultiin. Rytmihäiriöt ovat yhtä pahat, eikä niitä ole saatu kuriin tähän mennessä millään lääkkeillä. Ennuste on huono ja tutkimukset jatkuvat. Ei niistäkään sen enempää, alkaa vaan itkettämään kun ajatteleekin asiaa :(. Lääkearsenaali putoaa pian kahdella, sillä Clopidogrel jää pois ja Somac (vatsansuojalääke) jää tarpeettomaksi sen myötä. 
  •  Liikunta on todella tullut jäädäkseen. Vaikka olen joutunut pitämään taukoa sairaspäivinä, niin liikkumisen tarve on tallella koko ajan ja lähden heti liikkeelle, kun vain saan luvan. Olen pystynyt pitämään tehot nautinnollisella tasolla ja siksi varmaan joka kerran lähden mielelläni ulos. Entisessä elämässäni hoidin kaiken liikkumisen räkä poskella ja väkipakolla, eikä nautinnosta yleensä ollut mitään tietoa. Hirveää suorittamista ja kelloon katsomista koko touhu. En tykännyt käydä lenkillä ja koirien pissatuskin oli vastenmielistä. Mieluummin ähräsin kuntosalilla tai jumpissa ja vaikka sielläkin oli kivoja hetkiä, niin asenteeni oli aivan väärä. Nykyään lähden lenkille ilman varsinaista etukäteissuunnitelmaa. Saatan pysähtyä matkalla ihastelemaan luontoa ja venyttelen kunnolla. (Lenkin aikana kuitenkin venytyksen kestot kannattaa pitää lyhyenä, 5-10 sek/liike. Pitkät venytykset tehdään vasta vähintään 2 tuntia lenkin jälkeen tai lepopäivinä). Vedän syvään henkeä ja kuulostelen oloani. Käännyn takaisin, jos rinnassa alkaa tuntua pahalta. Tai jos väsyttää. Pitää erottaa väsymys ja "väsymys" toisistaan. Jos olet rasittunut ja henkisesti aivan loppu, voi liikkuminen auttaa. Jos sen sijaan olet oikeasti väsynyt, pitää osata lopettaa heti ja levätä kunnolla. Jos olet masentunut, lähde ulos pikku pakolla ja päätä vasta vartin tai puolen tunnin päästä, oletko liian huonossa kunnossa lähteäksesi lenkille! Jos et pysty pakottamaan itseäsi siihenkään, mene lääkäriin! Kun minua on masentanut, niin ehkä kerran tai kaksi olen kääntynyt kotiin sen takia. Muutoin lenkki on aina piristänyt, kun vain on jaksanut sen puoli tuntia tarpoa vaikka hitaastikin. Alle tunnin lenkkejä en tee enää kuin käskystä! Kuntosalilla pitäisi käydä useammin, mutta nyt sairastellessa olen antanut sen puolen olla rauhassa. Hyötyliikuntaa puutarhassa tulee sen verran, ettei tarvitse vielä olla huolissaan. Talvella sitten taas, jos olen muuten kunnossa. Ja muuten, päivän tavoite on edelleen se minuutti liikuntaa! Minulla se minuutti on tullut täyteen joka ikinen päivä, myös sairaalassa ollessa petipotilaana. Kerran sairaalassa, kun en saanut edes vessaan mennä, niin tein varvas- ja nilkkajumppaa, että sain sen minuutin pois kuleksimasta :). Luulenpa, että se yksinkertainen minuutin sääntö on pitänyt minut koko vuoden liikkeellä ja hengissä.


lauantai 6. heinäkuuta 2013

Suvaitsevaisuudesta ja hienotunteisuudesta sananen

Istuin eilen nautiskelemassa kauniista kesäpäivästä kahvilan terassilla enkä voinut olla kuuntelematta viereisen pöydän tapahtumia. Neljä naista istui kahvilla, joista vanhin, noin kuusikymppinen Aija kertoi kesälomasuunnitelmistaan. Purjeita, rantoja, Tukholmaa ja festareita uuden poikaystävän kanssa oli ainakin odotettavissa. Seurasin ystävien ilmeitä, kun Aija esitteli innoissaan päivällä ostamiaan bikineitä, jotka olivat kuulemma "kreiseimmät ikinä". Pikkuruiset, kultakoristeiset naruviritykset saivat muut naiset haukkomaan henkeään, mutta kaikilla eri syistä, kuten tulin huomaamaan. Yhtä aikaa kuului ilmassa "Voi miten ihanat!", "Aija, tsiisus sentään!", "KENELLE ne ovat? AIJA!". Seurasin mielenkiinnolla, miten ystävien ilmeet vaihtuivat epäuskosta ihastukseen ja kauhisteluun.

Aija oli kivan nuorekkaan näköinen nainen, ei ihan laiha muttei lihavakaan. Kaksi näistä naisista alkoi pontevasti sitten kertoa syitä, miksei Aija voisi bikineitä kerta kaikkiaan päällensä julkisesti laittaa. "Sullahan on niitä raskausarpiakin niin kamalasti" ja "Mitä sun lapsetkin sanoo?". "Mihinkään Tukholmaan et kyllä niitä laita! Käytät sitten mökillä jos on pakko". Ja sitten se paras "Et sä nyt NIIN laiha sentään ole!". Se yksi, joka oli ihastellut niitä ensin, nujertui kokonaan ja pitikin sitten suunsa kiinni. Aijan kesäinen hymy alkoi hyytyä ja hän lähti käymään vessassa. Sitä kalkkunalauman rääkynää en pystynyt enempää kuuntelemaan, vaan menin Aijan perään. Vaikka asia ei millään muotoa minulle kuulunutkaan, en saanut oltua hiljaa. "Ne bikinit ovat upeat, päälle vaan! Rakkikoirat ne vain räksyttävät kateellisena", sanoin kuin ohimennen. Aija katsoi minua hämmästyneenä ja minä hymyilin leveästi. "Mun siskot on aina olleet tommoisia, ei niistä kannata välittää", Aija totesi, kun ymmärsi, että olin kuullut heidän sanailunsa pöydässä. Tämä selittikin vähän aikuisten naisten omituista käytöstä. Siskolle onkin ilmeisesti oikeus puhua mitä sylki suuhun tuo! Kysyin Aijalta, antaisiko hän ystäviensä puhua noin itselleen? Hän vain hymähti, että oikeassahan he olivat. Siskot uskalsivat kertoa rehellisen mielipiteensä, kun ystävät eivät aina niin tee. Autsh! Mitä ihmettä?

No, minulla ei ole siskoja, mutta olen nähnyt saman tapahtuvan aiemmin. Miksi me ylipäätään annamme toiselle ihmiselle oikeuden arvostella itseämme ja jopa antaa heidän sanansa vaikuttaa omiin valintoihimme? Olemmeko vielä keski-iässäkin niin vietävissä, että joku toinen saa sanoa, mitä puemme päällemme tai miten elämäämme vietämme? Ja missä on suvaitsevaisuus?!

Minua on alkanut julmetusti sieppaamaan tälle ajalle tyypilliset tavat. On mukamas niin hienoa, että uskalletaan olla julman rehellisiä ystäville tai sanotaan joka välissä oma mielipide asiaan kuin asiaan. Mihin ihmeeseen on kadonnut hienotunteisuus tästä maasta? Otan esimerkiksi vanhimman ystävättäreni, jonka kanssa meillä on ollut sielujen sympatiaa jo melkein 40 vuotta. Meille ei kummallekaan ole milloinkaan tullut tarvetta kertoa, että toinen on lihava tai että toisella on ruma nenä ja että sille kannattaisi tehdä jotain. Tai että toisen pitäisi erota tyhmästä puolisostaan ja asua tilavammin kauniimmassa kodissa. Tai että vanhanaikainen meikki olisi syytä päivittää ja anopille sanoa lopultakin suorat sanat. Me vain yksinkertaisesti olemme aina hyväksyneet toisemme vikoinemme päivinemme, ihan sellaisenaan. Me tiedämme vikamme kyllä, mutta meillä on oikeus omistaa ne viat ilman jatkuvaa nälvintää tai huomauttelua niistä.  Täydellisiä meistä ei saa tekemälläkään, mutta mitä sitten? Rehellisiä olemme kyllä, mutta keskitymme aivan muihin asioihin tavatessamme. Rakas ystäväni on juuri sellainen vanha sielu, josta edellisessä postauksessa -  Henkinen  tieni - oli puhetta ja ero on huikea verrattuna näihin raakkujiin siellä kahvilassa.

En minä itse silti ole mikään hyvä esimerkki suvaitsevaisuudesta ja luonteessani on aimo annos "opettajaa". Jos tytär esimerkiksi näytti pienenä piirustustaan, niin kehuin sitä kyllä tietenkin, mutta saatoin jatkaa, että "tuohon silmän muotoon voisit seuraavalla kerralla kiinnittää vähän lisää huomiota" tai "ihanat värit, mutta sininen on vähän valju tässä". Eli ensin kehuin, mutta sitten kuitenkin latistin heti perään! Kun lopulta ymmärsin tämän vikani, niin aloin järjestelmällisesti kiinnittää huomiotani puheisiini. Nykyään osaan jo pelkästään kehuakin: "Aivan mahtava! Voi kun osaisin itse tehdä samanlaisen" tai "Sinä olet kyllä aina ollut kaikista taitavin suvussa". Piste. Eikä mitään muttia siihen perään. Tai jos mies on laittanut astiat koneesta kaappiin sikin sokin, niin sanon "Kiitos, kun tyhjensit koneen mulle avuksi" ja rutistan häntä. Aiemmin saatoin sanoa, että "Kiitos, mutta muistatko ensi kerralla laittaa kulhot omalle paikalleen, etteivät putoa tuosta hyllystä päähäni kun avaan kaapin oven". Muistan joskus nuorena karjuneeni hänelle turhautuneena, että "Voisitko v...u edes kerran elämässäsi saa....na laittaa ne astiat kunnolla sinne kaappiin! Ei tämä mitään avaruustiedettä ole, senkin per....een idiootti!". Oppia ikä kaikki! Ei se ollutkaan aluksi niin helppoa, sillä jotenkin se kaikki tulee selkäytimestä ja olisin halunnut muiden huomaavan oman erinomaisuuteni ja paremmuuteni! Sitähän se on, pätemisen tarvetta, vaikka se usein verhotaankin hyväntahtoiseksi neuvonnaksi. Entäs jos kerrankin uskaltaisi vain kehua estoitta ja vilpittömästi. Piste.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Henkinen tieni


Tulimme tänään mökille yöksi, puuhastelimme päivän kaikenlaista ja laitoin sitten illan tullen saunan lämpiämään. Ilma on suloisen heinäkuinen, kostea ja lämmin niin kuin kuuluukin. Tuoreita mansikoita on odottamassa kulhossa, viimeiset juhannusruusun kukat maljakossa tuoksuvat taivaalliselle ja kaiuttimista kuuluu haikea Gary Mooren 'Still got the blues'. Voisi melkein kuvitella, että kaikki murheet ovat kaikonneet ja olenkin elämäni kunnossa.

Viimeisen kuukauden aikana minut on viety kaksi kertaa ambulanssilla sairaalaan, ensimmäisellä kerralla pahojen rytmihäiriöiden takia ja toisella kerralla keuhkokuume äityi yöllä niin pahaksi, että henki loppui kerrassaan kokonaan. Havahduin siihen kun mies karjui puhelimeen hätäkeskukseen, että vaimo ei hengitä ollenkaan. No, kyllähän minä hengitin sentään, mutta kovin oli työlästä sillä hetkellä ja huulet olivat kuulema jo ihan sinisenä. Viime tipassa tuli apu sillä kertaa, mutta siitäkin taas selvittiin. Lääkitystä on lisätty ja sivuoireet ovat sen mukana entistäkin hurjemmat. Henki noiden keuhkokuumeiden kanssa meinaa lähteä näköjään. Pumpulle tulee ylimääräistä työtä ja se oireilee tietysti enemmän. Kipukin oli taas ihan sanoinkuvaamatonta, huh sentään. Hitto, ettei tämä elämä tunnu helpottuvan ollenkaan.

Sivuoireina kädet ja jalat ovat täynnä mustelmia noista pumppulääkkeistä, Clopidogrel (tai Efient) ja Asa pahimmat aiheuttajat. Clopidogrel pitää stentin avoinna ja on (toivottavasti) muodostanut tämän vuoden aikana liukkaan kalvon stentin pinnalle, ettei se tukkiutuisi. Vielä kolmisen viikkoa tätä lääkettä, mutta Asa jääkin sitten loppuiäksi. Verenpaine huitelee ihan uusissa hurjissa lukemissa ja sitäkin lääkitystä on rukattu taas kertaalleen.

Olen vastapainoksi yrittänyt löytää kaikista arkisista asioista mielen eheyttäjiä ja ilostuttajia. Harjoittelu on kyllä tehnytkin minusta jo mestarin. Ystävät eivät kyllä oikein meinaa ymmärtää, mitä nauramista on näin sairaalla ihmisellä joka asiasta, mutta ajattelin, että kuolen ennemmin nauraen ääneen kuin itkien hiljaa :D. Kävin tuossa muutama viikko sitten tapaamassa erästä vanhaa ystävääni, joka on kuolemassa syöpään lähitulevaisuudessa. Meillä ei ole koskaan ollut niin hulvattoman hauskaa, kuin nyt oli tavatessamme!  Hän on sinut sairautensa kanssa monta vuotta sairastettuaan ja odottaa kuolemaansa rauhallisin mielin. Kivutkin ovat toistaiseksi hallinnassa, joten pystyimme keskittymään olennaiseen! Muistelimme hullutuksiamme ja nuoruuden ihastuksia, paljastimme pari salaisuuttakin toisillemme ja hän antoi minulle kaksi kirjettä, joista toinen täytyy avata hänen hautajaisissaan ja toinen on minulle henkilökohtaisesti. Juttelimme kuolemanjälkeisestä elämästä, johon me molemmat uskomme vakaasti. Hän lupasi tulla minua vastaan, kun minun vuoroni koittaa. Lupasipa lähettää jonkin merkin olemassaolostaankin, kun on päässyt sinne toiselle puolelle. Menettämisen surua ei voi tietenkään välttää, mutta hento ilo paistoi meistä molemmista sillä hetkellä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne on niin vahva ja tiedän varmasti, että tapaamme jälleen. Olemme jo joskus aikoja sitten päätelleet, että olemme varmaan olleet aiemmassa elämässä aviopari tai ehkä äiti ja tytär. Se selittäisi sen maagisen tuttuuden tunteen välillämme.

Pioni 'Sarah Bernhardt'


Nämä henkiset asiat ovat kiinnostaneet minua jo vuosia, joten tällä sairastamisella ei varsinaisesti ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Uskon myös, että valitsemme itsellemme jo ennen syntymää tulevan elämämme. Sielumme tarvitsevat koulutusta, nöyryyttä ja kokemusta, että meistä tulisi lopulta ehjiä ja kokonaisia. Kovin nuori sielu ei edes kestäisi niitä vaikeuksia, joita minä tunnun itselleni tähän elämään valinneen :D. Joskus kuitenkin valitsemme liian haastavan taipaleen kykyihimme nähden ja voimat loppuvatkin kesken. Mikä muu selittäisi itsemurhat?

Katso ympärillesi, tunnistat kyllä vanhan ja nuoren sielun toisistaan. Älä siis suotta kadehdi ketään, kaikki tapahtuu ajallaan ja tarkoituksella!