Oletko sisälläsi se hento lintunen vai ikuinen norsu?

Hyvää lähestyvää talvea! :D

Ihan ensimmäisenä kutsun teidät kaikki täyttämään tietonne uusittuun gallupiin. Tuo uusi lomake ei valitettavasti täytä teknisesti läheskään kaikkia toiveitani, mutta silläkin pärjätään ja saan vähän helpommin kerättyä tulokset yhteen. Minua edelleen kiinnostaa, miten ihmeessä oikeat asiantuntijat ja kokeneet konkarit, eli juuri Te, olette onnistuneet pudottamaan painoanne. Tapoja on varmaan niin monta kuin on tekijääkin, mutta löytyisikö näistä jokin yhteinen viisaus, sen haluaisin selvittää. Materiaalia on jo mukavasti kasassa, mutta ottaisin lisääkin hyvin mielelläni vastaan! Testatkaa ja antakaa palautetta rohkeasti. Tuloksiakin saadaan katsella, kunhan nyt muutama vastaus saadaan kasaan. Kerään lopuksi yhteen kaikki saamani palautteet, sekä vanhat että nämä uudet, joten ei tarvitse uutta lomaketta täyttää välttämättä. Toki, mikäli on tullut uusia ajatuksia, niin silloin ilman muuta. Tästä lomakkeelle:
UUSI: GALLUP: 3 parasta vinkkiäsi pysyvään painonpudotukseen jatkuu


---



1. viidennes on mennyt tätä uutta painonhallintaprojektiani ja olen hämmästyttänyt eniten itseäni tänä aikana. Olen nyt kolmatta päivää toisella viidenneksellä menossa ja motivaatio on yhtä kova - ellei kovempi - kuin alussa. Ikäkö se on tuonut sitkeyttä tekemisiini, vai mikä? Nykyisin teen kaikki neulostyönikin loppuun asti, kun vielä 15 vuotta sitten saatoin aloittaa neuletakin, josta edelleen puuttuu etukappaleesta puolet plus molemmat hihat :D. Se vuoden takainen liikuntaprojektini antoi jo osviittaa tulevasta ja sekin jatkuu edelleen, vaikka olosuhteiden pakosta joudun edelleen rajoittamaan rankasti liikkumistani. Se onkin se henkinen puoli, mikä merkitsee, vai mitä? Minä tiedän, että se liikunta on "minussa"! Ja minä tiedän, että pääsen tässä projektissa pidemmälle, kuin koskaan ennen. En epäile, ettenkö saata repsahtaakin välillä, mutta se ei ole se juttu. Minä näen itseni jo oikean kokoisena, eikä niin ole tapahtunut ennen. Viime syksynä näin itseni juoksemassa sitä yhtä kauheaa mäkeä ylös, vaikka siinä vaiheessa en päässyt puuskuttamatta edes kilometriä yhtä soittoa. Ja niin vain juoksin sen mäen muutamaa kuukautta myöhemmin. Sisäinen varmuus peittoaa kevyesti kaikki vastoinkäymiset matkalla.

Valitan skeptikot, olen aina vain vakuuttuneempi, että meidän polkumme täällä maan päällä on ennalta määritelty, vaikka itse saammekin päättää millaiset sivuaskeleet sieltä otamme. Kun katson taakseni, näen monimutkaisen haaroja täynnä olevan tien, jota pitkin olen tarponut. Välillä olen poikennut kivan näköiselle polulle vasemmalle ja järven rantaan oikealle, mutta palannut aina takaisin sille pääväylälle. Joltain polulta olen hakenut mukaani painolasteja, kiviä ja männyn käpyjä, joista en vieläkään ole päässyt eroon. Toiselta polulta olen käynyt poimimassa kukkia ja pehmeitä sammalia, solminut päivänkakkaroista seppeleen ja laskenut sen päähäni onnellisena. Mutta siltäkin polulta on ollut pakko palata takaisin isolle tielle ja jatkaa matkaa. Uusi polku odottaa taas tuon seuraavan mutkan takana ja ehkä jo seuraavaan tienhaaraan uskallan tiputtaa matkastani nämä ylimääräiset kilot. Edes ne, vaikka muitakin taakkoja pitäisi jo matkastani karistaa.

Jatkuvasti mielessäni on mielikuva itsestäni 27 tuuman farkuissa, missä ei kyllä sinänsä ole mitään järkeä. Tavoitteeni ei yllä todellakaan niin pitkälle, mutta silti jokin pieni nyrkki sisälläni takoo vimmaisesti, että se 27 tuumaa on minun oma kokoni! Olen näköjään jumittanut ajatukseni jonnekin teini-iän ja nuoren aikuisuuden rajamaille, jolloin olin sen hennon linnun kokoinen. En ymmärrä, miksen suostu hyväksymään sitä, että ikä tuo väistämättä erilaisen kropan ja takuulla joitakin lisäkiloja mukanaan, vaikka hoikkana pysyisikin. Mutta huomaan syöväni nyt yhtä vähän kuin silloin nuorena! Elimistöni ja erityisesti pääni on jotenkin "palannut" sinne nuoruuteen ja siihen kokoon...tässä ei varmaan ole yhtään mitään järkeä, mutta siltä se nyt vain tuntuu. Syön toki terveellisemmin ja tällä kertaa säännöllisesti, mutta oloni on yhtä kevyt ja vatsalaukkuni yhtä pieni, kuin silloin :D. En tunne tarvetta ahmia mitään eikä makeanhimokaan riivaa. Oloni on...normaali! Se tunne on vain vahvistunut, kun tätä on nyt jatkunut jo monta viikkoa. Kun aiemmin laihdutin, ne ruokamäärät tulivat ulkopuolelta (KK:n ruokapäikky + muut ohjeet) eivätkä minusta itsestäni. Tärkein oivallus on nyt, että en tunne olevani laihdutuskuurilla, vaan syöväni siten kuin kroppani vaatiikin. Siis se 27 tuuman kroppa! :D.
No, älkää huoliko, tällaisella olotilalla on taipumus häipyä ja vanha Pat alkaa pian kammeta sieltä takaisin. Nautiskelenpahan nyt hetken kuitenkin tästä tunteesta, sillä illuusio itsensä hallitsemisesta on aika huumaava.

Brasilialainen vahaus ja muita elämyksiä sydämen varjoainekuvauksessa

Eilen aamulla lähdimme sitten mieheni kanssa toiveikkaasti ajelemaan Hämeenlinnan sairaalaa kohti. Röntgenosaston odotusaula ykkösessä oli määrä olla jo puoli kahdeksalta, mutta vasta varttia vailla kahdeksan minua lopulta tultiin hakemaan sydänsaliin, suljettujen lasiovien taakse. Hoitaja antoi vielä ohjeet miehelleni ennen hänen lähtöään, sillä saattaja tarvittiin kotimatkalle iltapäivällä ja seuraavan yön ajaksi kotonakin. Mies oli ottanut koko päivän vapaaksi töistä minua varten ja lähti sitten kuluttamaan aikaansa asioilleen, kunnes tulisi aika noutaa minut kotiin. 

Muistin tämän miellyttävän hoitajan jo viime vuodelta. Hän on sellainen rauhallinen ja pätevä, huumorintajuinenkin, eli paras mahdollinen yhdistelmä sydänsaliin. Riisuin kaikki omat vaatteeni seinustalla olevaan lukolliseen kaappiin ja vaihdoin päälleni sairaalan housut, sukat ja punaisen, selästä avoimen paidan. Se valtavan kokoinen numeroavain jäi siihen sänkyni viereen pöydälle, kun menin toimenpidesaliin, joten se siitä lukon ”turvasta”. Kuka tahansa olisi voinut käydä lompakkoni tyhjentämässä tai puhelimeni viemässä, jos olisi vain halunnut. Tai ei kuka tahansa, mutta henkilökunta tai toiset potilaat, jos huonosti olisi käynyt. Sydänsalissa on kolme potilassänkyä ja lisäksi tilaa osastolta tuleville ja lähteville, mutta olin ainoa potilas sillä hetkellä, joten riski oli toki aivan mitätön. Minusta vain on tullut todella epäluuloinen sairaaloissa, sillä varkaat ovat ujuttautuneet sinnekin. 

Muutama vuosi sitten varastettiin poikani uusi talvitakki ja mieheni takin taskusta puhelin Turun sairaalan teho-osaston odotusaulasta. Siellä oli kameravalvonta ja hoitajien koppi suoraan naulakoiden edessä, mutta se ei ollut estänyt varasta mitenkään. Takit oli ollut pakko jättää käynnin ajaksi siihen naulakkoon, eikä tullut mieleenkään pelätä varkaita sellaisessa paikassa! Kameravalvonta ei ollutkaan sitten tallentava, joten vartija ja me itsekin arvelimme varkaan olleen henkilökuntaa ja tienneen tämän. Kameran avulla hoitajat valvoivat vain ovien liikennettä, ettei sinne tullut asiattomia ihmisiä, muuta virkaa sillä ei ollut. Tämän varkauden jälkeen aulaan oli ilmestynyt lappu, ettei sairaala vastannut naulakkoon jätetyistä tavaroista. No eihän se vastannut niistä aiemminkaan, pahoittelivat vain. Myöhemmin poliisi sanoi, ettei se ensimmäinen varkaus siinä sairaalassa ollut. Voitteko kuvitella, ja vielä teho-osastolla! 

No joka tapauksessa, minua alettiin nyt valmistella operaatiota varten ja tuttu kardiologini kävi tunnustelemassa ranteeni suonta. Hän kysyi, oliko yritetty silloin viime vuonna mennä rannevaltimon kautta sisään, mutta sanoin, että hän oli silloin heti todennut sen olevan liian hento. Kardiologi myönsi, että niinhän se oli ja antoi sitten hoitajille ohjeet, että mennään taas nivusesta. Hoitaja laittoi nätisti tippakanyylin käteeni ja totesin taas kerran, että ovat kyllä kerta kaikkiaan hyviä näissä hommissa siellä Hämeenlinnassa, ei juuri edes nipistänyt. Toinen hoitaja (luulen, että hän oli lähihoitaja) nappasi pienen koneen ja alkoi ajella sillä alapääni karvoitusta. Sanoin, että olisi vissiin pitänyt käydä valmiiksi ottamassa jo brasilialainen vahaus, johon hoitaja nauroi, että tulee ihan kaupan päälle täällä. Ei sillä, että niistä karvoista nyt niin väliä olisi, mutta onhan se nyt säälittävän näköinen räpellys tällä hetkellä. Yläpuoli ja sivut vedetty kaljuksi ja töpsöttimet vain harottavat keskeltä, kunnon punkkari siis, hehheh! :D

Sitten kävelin siihen viereiseen toimenpidesaliin ja kapusin tutulle kapealle sängylle. Varoin pään kohdalla olevaa röntgenlaitetta ja ujuttauduin sen alle. Yritin keskittää itseni siihen sängylle tarkasti ja hoitajat asettelivat vielä tippaletkun ja käteni paikoilleen. Tiesin jo, mitä odottaa, joten olin ihan rauhallinen. Iho pestiin nivusten kohdalta jollain tujummalla aineella ja odoteltiin, että se kuivahtaisi. Ei muuten tuntunut kovin kivalta, kun sitä ainetta valui limakalvoillekin ja poltteli siellä koko operaation ajan. Senkin huolimattomat tunarit, pöh!  Hoitajat laittelivat ruiskuihin varjoainetta valmiiksi ja minulle tuli heti mielleyhtymänä kuolemaantuomittu, jolle myös ruiskut valmistellaan pöydälle odottamaan. Hyi olkoon! Joku harjoittelija opetteli asettamaan sitä isoa, aukollista leikkausliinaa tulevan nivushaavan mukaiseen kohtaan, mutta pieleenhän se meni. Se tyttö taputteli reikää ympäröivät liimat jo kiinni ihooni, kunnes kokenut hoitaja käski irrottamaan sen ja siirtämään alemmas. Tyttö repäisi tiukan liimapinnan irti ihostani ja totesin siinä sitten lakonisesti, että ”no, sainpahan sen brasilialaisen vahauksen kuitenkin”, mutta jostain syystä vain kardiologia nauratti :). 

Kardiologi saapui sitten viereeni ja asetteli taas vatsani päälle ne työvälineensä, sopivasti siihen hollille. Hän varoitti, etten vaan ponkaise säikähdyksestä ylös, kun hän pistää puudutusaineen ensin suoneeni. Minua alkoi taas naurattaa - en ymmärrä, miksi se kardiologi herättää aina minussa hilpeyttä - kun hän tuijotteli kattoon ja hieroi sitä suonta samalla sormillaan, että aine leviäisi ja iho puutuisi nopeasti. Odotin vain, että hän olisi vielä vihellellyt samalla :). Iho puutuikin hyvin tällä kertaa - viimeksi holkin laitto sattui paljon enemmän - ja lääkäri ujutti ensin ohjausvaijerin valtimoni läpi. Suoneni muljahteli inhottavasti, kun se vaijeri kulki siellä sisälläni paikoilleen. Yhtään ei sattunut, se tunne vain on tosi inhottava. 

Se valtava kuvaruutu oli siinä vieressäni ja näin suurimman osan ajasta kaiken, mitä sisälläni tapahtui. Laite piti tuttua piipitystään, välillä purskautettiin lisää varjoainetta ja suonet ilmestyivät aina silloin näkyviin. Sydämen syke heilutteli tietysti kaikkea siinä samalla, joten vasta stillkuvasta pystyi tarkasti katsomaan suonten tilanteen. Kardiologi otti kuvia ja siirsi katetria suonen sisällä aina vain eteenpäin. Sitten tapahtui jotain ja lääkäri vaihtoi katetrin pienempään. Hän ei selittänyt mitään, pyysi vain aina hoitajalta jotain. Vielä vaihdettiin pienempään katetriin uudestaan, mutta kukaan ei selittänyt minulle mitään. En edes nähnyt kunnolla, sillä se ison lautasen kokoinen, neliskanttinen kuvauslaite tuli aina välillä silmieni eteen, kun se otti kuvia eri suunnista. Kuulin sanan nitro, ja ihmettelin vain, että mihin hittoon se nitroa oikein tarvitsee. Näin ruudulta, miten ainetta purskahti katetrin päästä ja samalla oloni meni tosi huonoksi, rintaan sattui taas hirveästi ja kylmä hiki valahti ylitseni. Mainitsin tästä kardiologille, joka vain kysyi, että oliko huono olo samanlaista, kuin ne vaivani ovat olleet aiemmin. Sanoin, että eivät kyllä ihan yksi yhteen, mutta kipualue on sama. Kardiologi ei selittänyt muuta, mutta huokaisi hetken päästä helpottuneena, että ”ei siinä mitään ahtaumaa ole” ja pian kuvaus olikin jo ohi.

Suonen suulle holkkiin oli kertynyt operaation aikana verihyytymiä, joita ei saatu ulos, joten Angiosealia ei voitu käyttää. Jos suoni olisi kiristetty sillä kiinni, ne hyytymät olisivat jääneet sinne suonen sisäpuolelle ja siirtyneet verenkiertooni. Voihan paska, se meni sitten haulipussipuuhiksi, totesin siinä harmissani itsekseni. Se tiesi monen tunnin makuuttamista ja huonompaa ennustetta paranemisellekin.  Komplikaatioita saattoi tulla myös herkemmin, mutta tätähän se aina oli, arpapeliä.

Minua ärsyttää aina suunnattomasti, kun tämä kardiologi ei koskaan selitä mitään, mitä tapahtuu ja mitä sieltä löytyy. Aina saa arvailla ja varautua ties mihin. Tiesin kyllä, että myöhemmin saan informaatiota, mutta kaipa nyt jotain voisi siinä samallakin kertoa.  Varsinkaan noita yllätyksiä en välittäisi saada, kuten nyt tuo nitropläjäyskin. Siinä maatessa on kuolemanpelko muutenkin läsnä eikä potilas voi tietää, ovatko tuntemukset normaaleja vai lopun enteitä, perkele! Vaikka kyselin välillä aina jotain, niin halusin kuitenkin antaa työrauhan hänelle, se on kuitenkin tärkeämpää sillä hetkellä.

Hoitajat siirsivät minut näppärästi omalle sängylleni ja varoittivat, että en saanut itse yhtään auttaa. Suoni oli siis edelleen auki siellä holkin alla ja kohta aloitettaisi vuodon tyrehdyttäminen. Yksi hoitaja nousi polvilleen jalkojeni viereen sängylle ja painoi kädellään koko oman painonsa avulla valtimoani kiinni ja käski siinä samalla rentoutua pikku hiljaa..joo niin tosiaan, kun nivustaive on muutenkin herkkää aluetta ja puudutus oli aikoja sitten jo lakannut. Mietin siinä jalka krampissa, että tämäkin on selvästi taitolaji, eikä tämä hoitaja ollut ihan niistä parhaimmista. Hänen kätensä nimittäin muljahteli aina välillä, kun ei ollut voimia tarpeeksi ja joka kerran tunsin sen liikkeen kipeästi sisälläni. Voi, miten olisin kaivannut vahvaa miestä tähän puuhaan nyt! Tasainen painallus olisi nopeasti helpottunut ja aina kun ehdin rentoutua, hänen kätensä muljahti ja jouduttiin aloittamaan alusta. Se viisiminuuttinen venyi yli tuplaksi, mutta vuoto kuitenkin tyrehtyi lopulta. Sitten haavan päälle laitettiin painava haulipussi ja lantion ympärille kierrettiin kangasta tiukasti. Haavaa vasten oli nyt painoside, jonka pitäisi olla siinä pari tuntia. Sen jälkeen oli odotettavissa vielä useita tunteja makuuttamista, mutta kotiin kuitenkin pääsisin vielä saman päivän aikana. 

Se lähihoitaja, joka niitä karvoja aiemmin ajeli, alkoi siinä motkottaa, että kyllä niitä elämäntapoja pitäisi nyt tosiaankin muuttaa, kun tällaista TAAS pääsi käymään (!).  Tupakanpoltto pitäisi kuulemma lopettaa (!) ja kovia rasvoja välttää, vaikka nyt kolesterolilääkitys olikin päällä. Suonet tuommoisessa kunnossa ja nuori ihminen! Kaipa minulla tietysti oli myös diabetes. Ylipäätään pitäisi nyt tosissaan koettaa muuttaa vähän kaikkia elämänalueita ja liikuntakin pitäisi ottaa ohjelmaan (!). Älä! Se noita-akka vain jatkoi ja jatkoi sitä mäkättämistään ja minun aivoverisuoneni alkoivat pullistua. Haavaa ja lonkkaani särki hirveästi ja raivo kohosi sisälläni, mutta jaksoin siinä vain todeta, etten ole kyllä röökiä vetänyt yli vuoteen. Muut asiat annoin jäädä omaan arvoonsa, ei ollut todellakaan otollisin hetki siinä tuskissani eikä asia kuulunut hänelle pätkän vertaa. Mistä näitä idiootteja oikein sikiää, kysynpähän vain?

Kardiologi tuli siinä sitten samalla käymään, kun hoitajat vielä käärivät minua pakettiin. Hän selitti nopeasti, että suonet ovat auki ja kunnossa ja stenttikin vetää erinomaisesti (se varmasti häntä eniten huolettikin). Se episodi siellä salissa johtui siitä, että suoneni hylkivät sitä katetria ja kietoutuivat sen ympärille, eli suoni siis kramppasi (tai spasmasi) itsensä kiinni ja ”suojeli” itse itseään vierasesineeltä. Katetrin vaihto pienempään ei auttanut, mutta nitro sitten avasi sen suonen. Se on kuulemma hyvän suonen merkki, sillä jos suoni olisi kalkkeutunut ja jäykkä, ei se pystyisi kramppaamaan. Joustava ja terve suoni sen sijaan saattaa reagoida juuri noin. Eli huh, huono asia olikin sitten lopulta hyvä asia :).  Kardiologi käski jatkamaan samaan malliin näissä ”sydämen asioissa” ja totesi, että sydän ja suonet ovat erinomaisessa kunnossa. Hän tuntee sairaskertomukseni ja minut jo todella hyvin, sillä niin monta kertaa olemme olleet jo yhteydessä. Olin jäänyt hänen mieleensä jo silloin vuosi sitten, kun koneet olivat rikkoutuneet pallolaajennuksessa. Tämän viisaan kardiologin ansiosta lopetin muuten tupakanpoltonkin silloin, sillä hän oli ainoa joka ei mäkättänyt aiheesta :).  Hän puhui kyllä elämäntavoista, mutta asenne oli jotain aivan muuta kuin niillä 17 muulla siellä sairaalassa. He pitivät oikein viran puolesta huolen, että tunsin silloin olevani maailman huonoin ihminen. Onneksi en tälläkään reissulla sitten päässyt unohtamaan, että olen sitä edelleenkin, kiitos sen ”ihanan” lähihoitajan.

Onneksi tällä kertaa en tarvinnut ylimääräistä happea, mutta naapurisängyn asukki kyllä tarvitsi :(

Kardiologi vielä lähtiessään arveli, että seuraavaksi varmaan kannattaa alkaa etsiä vikaa sieltä ruokatorvi-vatsan alueelta. Kiitin kauniisti ja vilkaisin sitä lähihoitajaa, joka ei ollut nyt kuulevinaankaan. Tämä hoitajahan ei ollut mukana siellä salissa, kunhan nyt oli tehnyt omia päätelmiään ihan itsekseen, tutustumatta edes sairaskertomukseeni. Upeeta, saatana.

Jaffalla eroon varjoaineesta

Se aamun ensimmäinen hoitaja oli siirtynyt sydänosastolle yläkertaan hoitajapulan vuoksi ja sydänsalissa alettaisiin seuraavaksi asentaa tahdistinta. He eivät voisi jättää minua itsekseen, eivätkä toisaalta voisi keskeyttää tahdistimen asennustakaan jos minulle sattuisi jotain, joten minut siirrettiin valvontaan vanhalle tutulle osastolle, sisätauti 6b:lle yläkertaan. Minut parkkeerattiin sekahuoneeseen, kolmen vanhan miehen sekaan. Verhot vedettiin ympärille ja kuuntelin ne muutamat tunnit niiden miesten juttuja ja lueskelin kirjaani. Viereisessä vuoteessa oli hyvin huonokuntoinen 89-vuotias mies, joka sopotteli omiaan ja huuteli vähän väliä hoitajaa. Soittokello oli hänelle täysin vieras elementti, joten minä sitten aina soitin hoitajan paikalle. Kaksi muuta kertoilivat elämästään keskenään ja heitä olikin hauska kuunnella. Villasukat jalassani olivat tosi tarpeelliset ensimmäiset pari tuntia, sillä palelin aivan horkassa. Litran verran nestettä oli yhteen mennessä tippunut suoniini ja pissahätä oli puoli kahden aikaan jo sietämätön. Olin jo aiemmin kysynyt, pääsisinkö vessaan, mutta silloin alusastia olisi ollut ainoa mahdollinen helpotus. Niiden miesten keskellä vai, never in a million years! Nyt oli kuitenkin kulunut jo melkein viisi tuntia, joten sain luvan mennä vessaan, kunhan olisin tosi varovainen. Painoside oli painanut myös rakkoani, joten tuska oli ollut jo silloin ihan karsea. Nyt sitten helpotti ja saatoin juoda jo jotain nestettäkin. Päiväruoka oli ollut jotain ihan järkyttävää, sydänosastolle tuskin sopivaa uunimakkaraa ja peruna-porkkanamuusia! Jäi syömättä. Söin salaatin ja yhden voileivän. 

Sydänpotilaiden perusruokaa sydäriosasto 6b:llä, että sillä lailla. Näin ne jonot häviävät kyllä nopsasti

Mies tuli jo puoli kolmelta odottamaan, sillä toinen hoitaja oli arvellut minun pääsevän jo silloin kotiin. No en päässyt, sillä hoitajilla oli niin kiire, etteivät ehtineet ilmeisesti kotiuttaa minua. Kahvia en iltapäivällä jostain syystä saanut ollenkaan, mutta neljältä tuli taas ruoka. Kalakeitto oli odotusteni vastaisesti oikein hyvää, joten pahin nälkänikin taittui. Ruoan jälkeen pääsimme lopulta lähtemään kotiin, mutta sairaslomatodistusta, matkakorvauslappua tai mitään muutakaan en saanut mukaani. Kukaan ei ollut kirjoittanut, vaikka saamissani ohjeissa se luki selvästi. Minähän olin nyt osastolla, kun piti olla siellä sydänsalissa, joten en ollutkaan enää kenenkään ”vastuulla”. Voi hyvät hykkyrät. Yritin kysellä, että kenelle voin soittaa mahdollisista ongelmista ja sain sitten hoitajalta vielä jonkun lapun mukaani, jossa oli osaston numero. Hän lupasi jättää muistilapun lääkärille sairaslomatodistuksesta, joka tulisi sitten kotiin. Kysyin, että montakohan päivää sitten siinä lukisi, mutta eihän se hoitaja tietenkään tiennyt. Jatkosta ei tietenkään kukaan puhunut mitään, eihän sekään kuulunut enää kenellekään! Arvon nyt sitten, että soitanko kenties Riihimäen sisätautipolille, omaan terveyskeskukseen (ja aloittaisin saman rumban alusta) vai minne. En ole vielä päättänyt, joten huilaan nyt tämän päivän ja ajattelen asiaa huomenna sitten.

Kun lähdimme sieltä sairaalasta, mies kävi vielä ostamassa minulle ison kupin kahvia ja suklaapatukan autoon mukaan sieltä alakerran kahviosta. Se kultainen könsikkääni, joskus silläkin sentään välähtää :D. Iltakin meni enimmäkseen karkkilinjalla, mutta kalorit olivat sentään kohtuulliset. Painoa oli tänä aamuna puoli kiloa enemmän, kuin sunnuntaina, mutta enpä ihmettele sen seikkailuni jälkeen. Laitoin kuitenkin uskollisesti ylös kaikki syömäni ruoat ja karkit. Senttejä oli sentään hävinnyt viime viikkoon verrattuna, joten taitaa olla vain nestekertymää tuo paino sentään.

Selvittely siis jatkuu, katsotaanpa mitä tästä vielä tuleekaan. Olen kyllä mahdottoman iloinen, ettei siellä tärkeimmässä elimessäni näyttäisi olevan mitään vikaa. Rintakivut ovat tänään tietysti olleet ihan entisellään. Se valtimon painaminen aiheutti myös karsean jalkasäryn ja lonkkakin on todella kipeä vielä. Paranemaan päin sentään, joten toivottavasti huomenna jo helpottaisi. Haava on siisti ja nestettäkin sain kitattua jo eilen riittävästi varjoaineen poistumista ajatellen. Tänäänkin on mennyt jo kolmisen litraa, joten eiköhän se 120 ml myrkkyä ole jo pian hävitetty elimistöstä.

Tuossa ylhäällä näkyy myös se stentattu LAD, hyvin ovat suonet auki :)