Sivut

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Mistä on pienet sydärit tehty?


Olen viime aikoina pohdiskellut mitä yhdistäviä tekijöitä meillä nuoremmilla sydänsairailla, esim. sydäninfarktin saaneilla on? Se tiedetään, että lääkärit tarkistavat perinteiset riskitekijät listaltaan tottuneesti (korkea verenpaine, tupakointi, ylipaino, korkea kolesteroli, sukurasite jne.), mutta yksikään lääkäri ei ole koskaan kysynyt minulta mitään henkisestä puolesta. Ei mahdollisesta työstressistä, taloudellisista huolista, ei perheen tai muiden läheisten aiheuttamista murheista tai haasteista tai mistään muustakaan elämää kuormittavasta asiasta. On kovin lyhytnäköistä ja resurssien tuhlausta korjata väärätempoinen alkusoitto ja unohtaa koko loppuosa sinfoniasta!

On jotenkin ymmärrettävää, että iän karttuessa riskitekijät lopulta eskaloituvat, mutta että jo siinä keski-iän kynnyksellä? Ei ihan helposti, luulen ma!
Lääkäri luettelee infarktipotilaalle, että: "ahaa, tupakkia siis poltellaan ja ihan aski päivässä, oluttakin kuluu ja vatsan ympärille saa vetää metrinlakun suoraksi, paappasi on kuollut sydäninfarktiin nuorena ja kolesterolimittarista loppui numerot. Check, check ja check, selvä kuin pläkki". Ja itse ajattelee siinä samalla, että "voihan vittu kun tietäisit vaan: lasinen lapsuus ja mutsi tappoi itsensä, ex-äijä pätki selkään ja nykyinen päähän ja tässä kuule kun yksin lapsikatrastaan yrittää viedä maailmalle ja rahat on tiukalla ja yhdestä makkaralenkistä saa sentään koko porukalle ruoan, mee sinä kermaperse vaan gurmeeraflaan popsimaan terveelliset oliiviöljys ja nieriäs tana."

Tuhat infarktia ja tuhat eri tarinaa, joita harva alkaa siinä tilanteessa kertoa. Minä en ainakaan kertonut omaani ja miksi olisinkaan: vaihtuvat lääkärit, joilla aikaa oli niukalti ja vastaukset valmiina kysymättäkin. Johtopäätökset tehtiin tuijottamalla paperiin eikä silmiin. Tärkeää olivat akuutit hoitotoimenpiteet ja potilasjonon selvittäminen, ei se taustalla pauhaava sinfonia. Jälkikäteen ketään ei kiinnostanut sitäkään vähää, so why bother?

En puhu tästä ensimmäistä kertaa, mutta turhauttaa vaan niin vietävästi edelleen.

Miksi sairastuneita ei hoideta yhtä tehokkaasti ja laajalla rintamalla kuin valtiota puolustetaan puolustusvoimien avulla? Miksei sairastuneen vierellä ole heti rynnäkkökivääreillä varustautunutta nopean toiminnan joukkoa, jonka avulla voisi selvittää sydäntä kohdanneen konfliktitilanteen ja siihen johtaneita syitä? Yksi katsoisi oikeat lääkkeet, yksi ruokavalion kohdalleen, yksi auttaisi heittämään kelvottoman aikamiespojan pois äitiään kiusaamasta ja yksi pitäisi huolen, että kotona pikku-Ville saa aamupalaa ja löytää kumisaappaat jalkaansa kun äiti makaa reporankana teholla. Ja kun omat jalat taas kantaisivat, niin rauhanturvaajat ja maakuntajoukot astuisivat sitten remmiin hyvää tilannetta ylläpitämään. Mutta ai, onneksi sote-uudistus on jo (ihan kohta) loppusuoralla ja tämä kaikki on pian kuin pahaa unta vain!

No, vähän pääsi karkaamaan taas, mutta tuo otsikon kysymys on vielä vailla vastausta. Mikä meitä yhdistää vai yhdistääkö mikään?

Vertaistukea


Viime keväänä löysin vertaistukiryhmän meille nuoremmille sydänpotilaille (ei-synnynnäiset sydänsairaudet) jossa "nuori" tarkoittaa tässä tapauksessa n. 30-49 -vuotiasta. Pääosa sydänsairaista on selvästi iäkkäämpää väkeä eikä ihme, etteivät ajatusmaailmamme aivan kohtaa. Arkielämä, harrastukset ja juhlintakin tarkoittaa eri-ikäisille vähän eri asioita. Poikkeuksia tietysti löytyy
kaikista ikäryhmistä, mutta kuten uusi vertaisystäväni totesi, tapaamiset ovat tässä ryhmässä jotain muuta kuin "lankatonttuja ja tuolitansseja" :). Ryhmä ei ole mikään Sydänliiton virallinen
ryhmä eikä sillä ole nimeä tai edes varsinaista vetäjääkään, vaan toiminta perustuu jokaisen omaan aktiivisuuteen. Ryhmä tapaa vaihtelevalla kokoonpanolla kerran kuussa omakustannekahvittelun
merkeissä Helsingin keskustassa, joten jos olet kiinnostunut, ole minuun yhteydessä. Ainakin oma mieleni oli viime tapaamisen jälkeen keveämpi kuin aikoihin, kiitos asianosaisille :).

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Rähmällään laihdutuksen sudenkuopassa


Olen seurannut edelleen tiiviisti laihdutus- ja kuntoilukeskustelua ja asiaan perehtyneiden julkaisemia artikkeleita eri medioista. Omaan elämäänikin olen monta hyvää konstia ja ahaa-elämystä sieltä poiminut. Aamupala on edelleen hyvin tärkeä ja puuro pitää minut monta tuntia kylläisenä. Vettä täytyy juoda säännöllisesti ja latasinkin puhelimeeni simppelin softan, joka muistuttaa aina puolentoista tunnin välein juomatauosta. Kun juo tasaisesti pitkin päivää n. kolme desiä kerrallaan, niin päivän urakka ei tunnu niin ylivoimaiselta. Viimeinen hälytys on jo viideltä iltapäivällä, joten yöllä ei tarvitse enää vessassa juosta :). Elimistö sitä paitsi tottuu nopeasti eikä tyhjennyksellä ihan alvariinsa tarvitse juosta. Painokin on pysytellyt nyt hetken paikoillaan ja elän sellaisessa kauhun tasapainossa sen suhteen. Stressitekijöitä en ole pystynyt poistamaan elämästäni, mikä tuo osaltaan haastetta arkeen. Mitäs muuta sitten? No, tupakka on pysynyt poissa eikä muistuta oikeastaan millään muotoa itsestään enää. Lääkitykset ovat ennallaan, vaikka rotanmyrkky Primaspan tuntuukin syövän minut sisältä rei'ille, pah. Lenkittelyt ovat jatkuneet oman jaksamisen mukaan, vaikka viikoittainen 2200 kcal kulutustavoite ei aina täytykään (aiheesta lisää täällä). Ulkoilusta saa myös hyvän mielen, vaikka kävisi vain sen minuutin lenkin :).

Laihdutuksen sudenkuopat

Laihdutushan on vain matematiikkaa, joten asian pitäisi olla yksinkertainen. Syödään vähemmän kuin kulutetaan, quelle surprise! Ne, jotka ovat aina olleet normaalipainoisia, toitottavat tätä ja hymähtelevät meille onnettomille läskeille, jotka "eivät vaan osaa!". Ja ihan aiheesta, me miljoonat ja miljoonat maailman ihmiset ollaan vaan niin paljon huonompia ja heikkotahtoisempia, eikö niin? Olen pyöritellyt mielessäni niitä erilaisia laihdutusteorioita ja nyt minullakin on omani :):


Oletetaan, että alat laihduttaa suunnilleen tasannetilanteesta eli että paino on pysytellyt jo pitkään lähes samana ja suunnilleen normaalina. Poistat vain ne pienet ylimääräiset herkut päivittäisestä mättömäärästäsi ja se on siinä. Pari kiloa lähtee hetkessä niin että heilahtaa. Näin tein minäkin aiemmin, jos huomasin joulupossun liimautuneen lantiolleni. Herkkuja en syönyt normaalisti joka päivä muutenkaan, joten paluu arkeen onnistui helposti. Kun mielitekoja ei erityisesti ole, niin normaalit toimenpiteet riittävät. Pari viikkoa "laihdutusta" ja farkun napinläpi pysyi taas kuosissaan. 

Mitäs sitten, kun vaa'an ikkuna-aukosta avautuu se oikeanpuoleinen maailma outoine lukemineen. Ai täällä on tällainen uusi hyllyvä ja persevä meininki, no johan pomppas! Eipä muuta, kuin telttakauppaan siitä!

Sydärini jälkeen sellainen helppo painon hallinta on muuttunut yhdeksi mustaksi painajaiseksi eikä mene enää päivääkään, etten haukkuisi itseäni läskiksi. Ensimmäiset pari vuotta sain kyllä hienoja onnistumisen kokemuksia ja uskoin, että kyllä se tästä vielä suttaantuu. Painohuolista huolimatta olen kuitenkin oppinut paljon ravintoasioista ja syömäni ruoan laatu on parantunut huimasti.

No, mietitäänpä tyypillistä tilannetta, kun (melkein) pahaa-aavistamaton kansalainen huomaa oudon mursun sukujuhlista otetussa valokuvassa. Kuka helev....minäkö? No en... mutta tuo sininen paita, oh...kovin tutulta näyttää...eieieieiei, aaaarghhhh! Sitten hirveää tuskanhikeä pursuten kiivetään sinne vaa'alle kauhistelemaan ja itkua vääntäen vannotaan uuden elämän alkavan. Heti huomenna. Tai viimeistään maanantaina, kunhan sovitusta grillipartysta on selvitty.

Itselläni ainakin sysäys laihduttamiseen tapahtui vasta sitten, kun paino kipusi viikko viikolta ylöspäin ja lopulta iski paniikki. Vanhat helpot konstit eivät enää purreetkaan pidemmän päälle. Kumma nälkä ja herkkuhimo vain pahenivat ja edellisessä kuussa hienosti pudotetut kilot tulivat seuraavassa takaisin korkojen kera. Pelätty jojoilu oli ja on tosiasia.

Minun teoriani mukaan ensimmäinen sudenkuoppa on tässä: Normaalipainoisen ihmisen reilun lihomisen laukaisee usein jokin iso elämänmuutos, kuten ero, suru tai vaikka tupakkalakko. Kun sitten lähtee laihduttamaan tilanteesta, jossa paino on kivunnut jo useamman kuukauden - vaikkapa kilon kuukaudessa - niin monet laihdutusohjeet pudottavat sinut sinne kuoppaan pää edellä. Tyypillinen ohje maltilliseen painon pudotukseen on esim. n. 500 kcal päivittäinen vaje, joka tuntuu äkkiä ajatellen ihan kohtuulliselta. Jos ei siis ajattele loppuun asti.

Jos on koko ajan on syönyt vaikkapa sen 500 kcal enemmän, kuin sen hetkisen painon ylläpitämiseen on tarvetta, niin laihtuakseen nykyisen painon alle vähennystarve onkin jo 500+500=1000 kcal. Eipä ihme, jos tuntuu päässä ja kurnivassa mahassa moinen vähennys ja kaatuu jo pahimmillaan ensimmäisten päivien aikana. Se maltillinen 500 kcal:n vähennys ei siis vielä välttämättä laihduta, mutta sentään pysäyttää sen painon nousun. 1) Ei saa siis unohtaa laskea omaa sen hetkistään ja laihdutuksen edetessä muuttuvaa kulutustaan jollain laskurilla (esim. kiloklubi.fi). Joillekin päivittäinen -1000 kcal on varmasti liikaa, joten olisiko viisainta ensin kokeilemalla tasoittaa paino johonkin viisarin kohtaan ja edetä siitä pienemmin askelein tasanteiden kautta tavoitteeseen?

Toinen sudenkuoppa tuleekin sitten heti edellisen perään: Oletetaan, että paino olisi sitten tasoittunut ja jatketaan siitä maltillisesti laihdutusta esim. kilo kuukaudessa. Se tarkoittaa -233 kaloria päivässä, mikä on vain yksi juustosämpylä tai pari pikkupullaa. Jos jättää ne pois (paitsi että jätit ne pois jo tietysti tasannevaihetta tavoitellessasi, hah), niin teoriassa pitäisi laihtua myös sen kilon kuukaudessa, eikö niin? Elimistömme on kuitenkin niin "viisas", että se haluaa pitää kiinni saadusta läskistä viimeiseen asti. Käytännössä joko elimistö sopeuttaa kulutuksesi matalammaksi tai sitten himosi tähän ihmeelliseen juustosämpylään kasvaa niin isoksi, että tunnet pakottavaa tarvetta ahmia sen viimeistään kolmannen laihdutusviikon lauantai-iltana, kun olet riidellyt poikaystäväsi kanssa. Ja sittenhän se onkin menoa ja sunnuntaina annetaan palaa kunnon
kalja-sipsikattauksella.

No mikä neuvoksi? Pitäisikö sittenkin laihduttaa reippaammalla tahdilla, että elimistön olisi pakko antaa lopulta periksi (ja sehän antaa kyllä!)? No pitäisi ehkä, mutta miten hillitään sitten siitä seuraavaa huikeaa nälkää ja sitä seuraavia pelottavia ruokaorgioita. No niillä kasviksilla, kyllähän sä sen tiesit :). Keitto toimii myös loistavasti, kuten kollegani esimerkki näyttää. Aina aamulla kunnon aamupala ja aina lounaalla soppaa. 2) Pääasia, että elimistö on siinä uskossa, että ruokaa tulee sisään vähän väliä eikä lopu ikinä!


Oletetaan taas, että olet siis opetellut syömään oikein ja saanut tasoitettua painosi ensin vakiotasolle, josta olet onnistunut pudottamaan jo useamman kilon. Kaikki on sujunut ihmeen helposti ja ihmettelet, että mikä tässä nyt oli muka niin vaikeaa. Aamupala maistuu ja lounas on soppaa ja salaattia, iltaruokakin terveellistä, oliiviöljyistä, täysjyväistä, proteiinipitoista ja vähähiilarista. Mielitekoja ei juuri ole, pari palaa tummaa suklaata riittää ja tunnet olevasi vahvoilla.

Uudet vaatteetkin ovat ihan kivat, jep jep. Upeeta ja mahtavaa, että voi ostaa vähän pienempiä farkkuja ja hameita ja kenkiäkin ja kertoa kaikille ilosanomaa laihdutuksesta. Ja oi vitsit mun hetulani on selvästi pienentynyt ja töissäkin sanoivat sitä niin nätiksi. Uuh, toi ohikävelevä namupala hymyili mulle silleen, kautta tutisevien polvieni, jeaaahhh!

Sitten, ihan huomaamatta, alat ajattelemaan jo välillä vähän muitakin asioita ja mielenkiintosi aiheeseen alkaa herpaantua. Kaupassa ei jaksa enää lukea joka ikistä tuoteselostetta ja jos perhe syö vielä eri ruokaa, viitseliäisyys on kovalla koetuksella. Motivaatiota täytyy hakea joka päivä erikseen ja on suuri vaara luisua takaisin sinne mistä lähtikin. Ja siis ylikin. Miten ihmeessä tämä vaihe sitten selätetään? Jos minulla olisi tähän jokin poppakonsti, niin olisin rikas nainen. Olen itse täsmälleen täällä kolmannen sudenkuopan pohjalla, sillä tuo aiemmin kerrottu on koettu jo ja täällä kuopassa on käväisty kyllä aiemminkin. Kovin monta kertaa tänne ei ole hyvä pudota, sillä jojoilu ei voi olla kovin terveellistä.

Olen kyllä sitä mieltä, että yleisellä tiedostamisella ja tiedon lisäämisellä voi olla merkittävä vaikutus meidän kaikkien elämään. Kyse on erityisesti arkiruoan laadusta. Jos kaupassa ei myydä yhtään lihapiirakkaa tai rasvaista makkaraa, asiakas noukkii kyllä koriinsa jotain terveellisempää. Jos lounasravintolat tarjoaisivat pelkästään terveellistä sapuskaa, emme kohta edes muistaisi enää niitä leivitettyjä ja rasvassa paistettuja kalapaloja ja majoneesikastikkeita! Jos enemmistö ruokaresepteistä olisi terveellisiä ja niitä mainostettaisiin joka tuutissa yhtä innolla kuin nykyisiä rasva- ja sokeripommeja, olisimme jo pitkällä. Ne herkkureseptit ja -kaupat tulisivat siirtymään takaisin sinne omalle paikalleen, vain harvinaisia juhlahetkiä varten.

Tupakanvastainen ilmapiiri on jo saatu luotua, mutta eikö 3) päättäjien olisi tärkeämpää puuttua lainsäädännöllä koko kansaa koskevaan, pian silmille räjähtävään läskipommiin. On aivan nurinkurista, että kaupan halvin ruoka on järkyttävän prosessoitua, rasvaista, sokerista ja mautonta epäterveellistä sontaa. Me naureskelemme amerikkalaisten lisääntyvälle lihavuudelle, mutta olemme itsekin siellä ihan kohta. Onko se holhoamista, että ihmisiltä kiellettäisiin kaikki nautinnot? No onhan se, kun joku Yrpä tai Illu meni kieltämään tupakatkin baaritiskiltä ja mitä se kenellekään kuuluu mitä mä teen omilla rahoillani ja ajallani ja se baarimikko polttaa itsekin. Ja ettäkö en saisi lähikaupasta kaljaa tai makkaraa enää, haist ite!

Entä jos ei kiellettäisi mitään, vaan annettaisiin hyviä vaihtoehtoja niin paljon ja näkyvästi, että ne peittoaisivat ne huonot. Ihmisten olisi helppoa valita oikein ja lapset oppisivat taas herkkujen oikean määrän ja paikan. Katsokaapa seuraavalla kauppakierroksellanne, mitkä tuotteet ovat parhaiten edustettuna. Pelkkä hieno hevitiski ei autuaaksi vielä tee. Onnistuisko Suomessa? En tiedä, uskon ja toivon niin.

Kädet ovat mullassa ja pää pilvissä aina näin kesän kynnyksellä. Ihanaa juhla-aikaa kaikille, nauttikaa niistä kesän herkuista ja unohtakaa se laihdutus edes hetkeksi. :)