Sivut

lauantai 29. syyskuuta 2012

3.luku:

Viikko sitten sydämeni oli kuin säikähtänyt pupujussi auton valoissa. Tänään tuntuu taas samalta, vaikka viikkoon mahtui sentään jokunen hyväkin päivä. Työnteosta ei tahdo tulla mitään, sillä en pysty keskittymään kunnolla.

Kolesteroliarvojani runnotaan nyt väkisin alas ja tavoitearvo huonolle kolesterolille on vain 1,8. Kun sain infarktin, kokonaiskolesterolini oli 4,8 ja kuukauden 20mg Atorvastatin-kuurin jälkeen se oli 3,7. Nyt on melkein kuukausi mennyt tupla-annoksella ja ensi viikolla käyn verikokeissa kontrollissa. Kardiologini päättää sen jälkeen, miten edetään. Katsotaan olisiko hänellä vielä taikakeinoja takataskussaan minua varten.


Kävin äsken saunassa ja jäin tuijottamaan siellä jalkojani. Laskin niistä yhteensä 22 pientä tai isoa mustelmaa. Klopidogreeli - se sama vaaleanpunainen pilleri, josta Mikael Jungner puhui kuukausi sitten julkisuudessa henkensä pelastajana - pitää sepelvaltimoni avoimena ja minutkin hengissä, mutta aiheuttaa näitä verenpurkaumia sivuoireina.

Hyvä sentään, että mustelmat ovat toistaiseksi olleet tuolla jaloissa eivätkä päässä!

3.luku
Torstai 19.7.2012

Nieleskelin itkua ja yritin ymmärtää taas kerran. Minun mieheni, jonka olisi pitänyt olla oma vuoreni ja kiintopisteeni merellä, ei piitannut minusta edes tämän vertaa. Yli kaksikymmentä vuotta yhteistä taivalta olisi pitänyt valmistella minua tähän, mutta en silti voinut uskoa kuulemaani. Tämän yhden kerran minä olisin tarvinnut häntä vierelleni. Vain tämän ainoan kerran vastineeksi kaikista niistä kerroista, kun minä olin ollut hänelle lohduttajana ja tukijana elämän karikoissa. Kurkkuani kuristi enkä tiennyt johtuiko se pahasta mielestä vai tästä toisesta sydämen myrskystä, mikä minua moukaroi parhaillaan. 
En ehtinyt jäädä kuitenkaan suremaan, sillä se sama lääkäri tuli nyt vierelleni ja selitti, että minut siirrettäisiin toiseen sairaalaan tarkkailtavaksi, sillä päivystys menee Riihimäellä kiinni iltakymmeneltä ja tilani vaatisi joka tapauksessa sairaalahoitoa. Mitään parempaa selitystä sairaudestani en saanut vieläkään.
Ambulanssi saapui kuuden maissa ja lähtöäni Hämeenlinnaan valmisteltiin. Saattajilleni selvitettiin tilanteeni yksityiskohtaisesti ja tottuneesti he keräsivät mukaan kaiken tarvittavan. Olin saanut sairaalan vaatteet jo aiemmin päälleni ja tarkistin vain, että laukkuni ja siviilivaatteeni tulivat myös mukaan. Sain ambulanssiin vierelleni mukavan naisen, joka oli juuri palannut vanhempainvapaalta töihin. Juttelimme matkan aikana niitä näitä ja hän ihmetteli, miten rauhallisesti otin näin vakavan tilanteen. Totesin vain, että elämässäni on ollut paljon jo kaikenlaista enkä ihan pienistä hätkähdä.

Hän näytti minulle sydänkäyräni ja selitti mikä siinä huolestutti lääkäreitä. Poikkeavaa oli kuoppa viivalla siinä kohtaa kun olisi pitänyt olla "nyppylä" eli EKG:ssa oli ST-vajoamaa. Myöhemmin minulle selvisi, että se viittaa NSTEMI:iin eli sydäninfarktiin ilman ST-nousua. Tämän lisäksi mitatut merkkiaineet, eli ne "sydänentsyymit", joista oli puhetta aiemmin, olivat koholla, mikä myös viittasi vaurioihin sydänlihaksessa. Infarktin toteaminen ei ole niin selväpiirteistä, vaan tässä vaiheessa sitä vasta epäiltiin.
Ambulanssi rytkytti reipasta vauhtia läpi moottoritien tietyömaan ja tunsin kovalla pedillä jokaisen töyssyn ilkeästi rinnassani. Tämä oli elämäni ensimmäinen ambulanssimatka ja olin jotenkin kuvitellut, että matka olisi ennemminkin pumpulinpehmeä. Suoneeni meni kanyylin kautta koko ajan nitroa ja sain viiksien kautta happea, joten oloni oli sentään siedettävä. 

Saavuimme sairaalaan ja minut kärrättiin tarkkailtavaksi ensiapuun (ainakin arvelin niin) ja sijoitettiin kahden hengen huoneeseen. Alkoi samanlainen rumba kuin Riihimäelläkin ja vierelläni kävi lääkäreitä ja hoitajia vuorotellen. Muuan paukapäämies, en muista hänen titteliään, kävi tökkäämässä varoittamatta sormellaan rintaani niin, että älähdin kivusta. "Sattuuko?", hän kysyi viattomasti. Minä vastasin jäätävästi, että kyllä sattuu ja jäi varmasti mustelmakin. Hänen tarkoituksenaan oli kai tarkistaa, että kokemani kipu oli sydämestä lähtöisin, eikä olisi mitään lihaskipua tai muuta vastaavaa. Saamarin idiootti, ajattelin silti vihaisena itsekseni. 
Jostain syystä kaikki yrittivät tarjota minulle valmiita kuvauksia tuntemastani kivusta. He ehdottivat, että kipuni olisi joko puristavaa, vannemaista, ahdistavaa, musertavaa tms. Ei tuntunut kelpaavan, kun yritin selittää että kipu oli lähinnä polttavaa, tuntui keskellä rintaa eikä säteillyt muualle kuin lapaluihin selän puolelle. En selvästikään ollut mallipotilas, kun vänkäsin vastaan tuntemuksistani.  

Anelin, että saisin käydä viereisessä vessassa pikaisesti, mutta minulle tuotiin vain ämpäri sängyn viereen johon oli pakko lorottaa, vaikka sermin takana makasi ventovieras mies. Liikkumislupaa ei ollut, sillä oireeni palasivat heti kun otin yhdenkin askeleen. No, onneksi ei tarvinnut alusastiaan pissata, siitä ei olisi kyllä tullut mitään.

Olin saanut koko illan erilaisia lääkkeitä ja seuraavana oli vuorossa beetasalpaaja, jonka pitäisi myös auttaa osaltaan sydäntäni paranemaan. Sain pikkuriikkisen murusen lääkettä ja nielaisin sen. Muistan vielä sen, että niskani takana oleva monitori alkoi hälyttää vaimeasti ja vilkaisin sitä. Pulssini oli pudonnut hälytysrajalle ja lukema oli enää 38. Pahoinvoinnin aalto vyöryi päälleni ja putosin pimeyteen.

4 kommenttia:

  1. Oi joi. Minä taidan eläytyä sinun kokemaasi niin, että unohdan hengittää. On se ollut hurjaa menoa, joka vetää ihan hiljaiseksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun luen tätä, tuntuu kuin se kaikki olisi tapahtunut jollekin toiselle. On kuitenkin hyvä kirjoittaa kaikki ylös ja jäsennellä ajatukset ja tuntemukset tapahtuneesta, etteivät jää kummittelemaan painajaisiin.

      Poista
    2. Kirjoittaminen on kyllä hieno asia. Vaikkahan asiat kirjottaisi vain itselle muistiin, niin niitä katsoo ihan eri tavalla kuin vain muuten muistellen.

      Sanoit, että sinulla on toinenkin blogi. Voitko vinkata miten sinne löytää? :)

      Poista
    3. No se onkin näköjään kinkkisempi juttu. Toinen blogini on kiloklubi.fi sivuilla, mutta sen löytäminen sieltä onkin näköjään kiven takana. Blogeja pääsee lukemaan, jos on rekisteröitynyt ja kirjautunut, muuten ainoastaan keskusteluita. Mun nimimerkkini on PatLittleBerry (siis kaikki yhteen kirjoitettuna) ja löysin blogini kun hain ensin itseäni keskusteluista ja sitten klikkasin löytyneistä keskusteluista nimimerkkiäni, jossa on sitten maininta blogistani. Sorry, että on näin monimutkaista, mutta en löytänyt yhtään ohjettakaan aiheesta. Ehkäpä joku tietää paremmin ;-)

      Poista