1. luku: Tapahtunut tähän mennessä...

Minussa on aina ollut vähän besserwisserin vikaa ja olen elänyt aina siten, kuin minusta on hyvältä tuntunut. Jos olen jonkin päätöksen tehnyt, olen pitäytynyt siinä ja kärsinyt kaikki seuraukset - vaikka sitten kuolemaan asti. No nyt niin meinasi todella käydä (tätä en ollut ottanut koskaan huomioon) ja olen tässä muutaman viikon aikana miettinyt, että minun tapani elää ei ehkä olekaan se kaikista viisain. Voisi olla jopa suotavaa, että luovun muutamista paheistani, kuten tupakka, epäterveellinen ruoka, monen tunnin telkkarintuijotusmaratonit ja epäsäännöllinen, liian vähäinen ja tehoton liikunta. Viinaan menevä en ole koskaan ollut ja juon vain harvoin enkä edes kestä viinaa, joten onpahan edes yksi luopuminen vähemmän edessä. 

Painoni on päässyt karkaamaan käsistä ja 168 senttiselle naiselle 83 kg on vaan liikaa. Avasin toisen blogin Kiloklubiin, jossa kerron kamppailustani ylimääräisiä kiloja vastaan. 

Olen parin vuoden aikana alkanut tehdä omia biisejäni, mutta tämä mörkö vei myös kaiken luovuuteni. En ole saanut yhtä keskeneräistä biisiäni valmiiksi millään, junnaan paikoillani ja ajatukseni vain harhailevat.

Ensimmäisen kerran elämässäni myönnän, että omin voimin en tästä enää selviä. Ystäväni ovat kultaisia ja kuuntelevat murheitani, mutta tämä nyt kokemani mullistus on jotain sellaista, johon he eivät pysty ottamaan osaa. He tarkoittavat hyvää, mutta ovat neuvottomia edessäni. Kenenkään ystävistäni yhtä pariskuntaa lukuun ottamatta ei ole tarvinnut kokea lähellekään mitään sellaista, mitä olen käynyt ja käyn parhaillaan läpi. En puhu pelkästään infarktistani, vaan siihen johtaneista syistä. Heidän murheensa ovat sellaisella tasolla, jossa itse olin vielä kuusi vuotta sitten. Tiedättehän: pettäviä puolisoita, työongelmia, kamalia murkkulapsia, homekoteja ja ikääntyviä vanhempia. Jos minun murheeni olisivat noin "pieniä", olisin onnellinen. En tarkoita, että heidän murheensa olisivat mitättömiä, vaan heille ne ovat aivan hirveitä ja toivon että he selviävät niistä. Kysymys on suhteellisuudesta. 

Minä ihmettelen pelkästään sitä, että oma infarktini antoi odottaa itseään näin monta vuotta.

1.luku
Keskiviikko 18.7.2012

Olimme suunnitelleet ystävieni Stinan ja Jaakon sekä poikani kanssa menevämme illalla Helsinkiin katsomaan muusikkoveljeni bändin esitystä. Ajoin kotoani kesämökillemme 30 km päähän, josta 25 -vuotias poikani Atso tulisi autolla minut hakemaan ystävänsä kanssa. Kävin ennen lähtöämme mökissä ja tunsin, miten rinnassani alkoi äkkiä poltella inhottavasti. Arvelin, että olin polttanut taas liikaa tupakkaa ja keuhkot huusivat armoa tavallista ärhäkämmin. Istahdin sängyn laidalle hetkeksi ja tuntemus meni ohi. Tiesin kyllä heti, että tästä seuraa jotain ikävää. En vain tiennyt vielä mitä.

Kävimme sitten hakemassa ystäväpariskunnan heidän kotoaan ja ajoimme 60 km päähän Helsinkiin. Jätimme auton parkkiin Yrjönkadulle ja kävellessämme alaspäin Lönnrotinkatua Mannerheimintielle päin sytytin tupakan. Tumppasin sen kuitenkin saman tien, sillä rinnassa tuntui taas pahalta. Hidastin askeleitani ja aavistelin pahaa. Pääsimme Kolmen sepän patsaalle asti kunnes minun oli pakko istahtaa alas. Stina mittasi pulssiani ranteesta ja väitti sitä tosi laiskaksi. En oikein uskonut häntä, sillä tupakoivana ja huonokuntoisena pulssini yleensä laukkasi tuhatta ja sataa. 

Huolestuneena poikani ja ystäväni yrittivät saada minua lähtemään Meilahteen päivystykseen, mutta minä vaadin, että menemme suunnitelman mukaisesti esitystä katsomaan. Kipu loppui taas hetken kuluttua ja jatkoimme matkaa. Heti muutaman askeleen jälkeen polttelu jatkui, mutta jatkoin sitkeästi kävelyä ja pääsimme perille ravintolaan. 

Olimme alunperin suunnitelleet, että poikani olisi meille kuskina jos innostuisimme ottamaan ravintolassa siiderin tai pari. Aavistelin edelleen pahaa ja join koko illan vain limua. Istuessa olo oli ihan hyvä, vaikka kipu ei ihan kokonaan poistunutkaan. Eräs ruotsinkielinen harmaantunut charmantti herrasmies kävi hakemassa minut tanssimaan ja tanssimmekin kaksi kappaletta. Hän kysyi, saisiko hakea toisenkin kerran ja lupasin förstås. Jouduin kuitenkin sitten kieltäytymään kutsusta, mikä jäi harmittamaan jälkikäteen. Enpä usko, että hän uskoi selittelyitäni huonosta olosta.

Veljeni bändi tuli tauolla tervehtimään meitä pöytään ja oli kiva tavata myös rumpali, jota en ollut ennen tavannut. Veljeni Joonas on mielettömän taitava kitaristi ja nautin hänen soitostaan jo lapsena.Muistan erityisesti hänen soittamansa Santanan kitarasoolot ja Joe Cockerin parhaat biisit. Sukumme on musikaalinen ja olen kasvanut monipuolisen musiikin keskellä. Tästä toisesta veljestäni tuli lopulta ammattimuusikko, mitä kadehdin aina silloin tällöin. Toinen veljeni Ossi on myös musiikillisesti lahjakas ja onnekkaasti meidän kaikkien lapset ovat myös perineet musikaalisuuden. 

Olin luvannut yöpaikan Joonakselle ja hänen bändikaverilleen, kosketinsoittaja Villelle, kesämökiltämme. Keikan jälkeen lähdimme kävelemään hiljalleen autolle päin ja koko matkan jouduin pinnistelemään, että sain otettua edes askeleen eteenpäin. Nuo muutamat sadat metrit tuntuivat loputtomilta, mutta heti kun pääsin autoon istumaan, kivut katosivat. En suostunut edelleenkään lähtemään Meilahteen, enkä myöskään Jorviin. Molempia ehdotettiin matkan aikana, mutta minä pidin jääräpäisesti pintani. Veimme ystävämme kotiin ja kävimme vielä poikani kanssa mökillä katsomassa, että yövieraat ovat kotiutuneet ja lähdin sitten - poikani vastusteluista huolimatta - ajamaan kotiin. Matka meni ihan hyvin, vaikka mietin koko ajan, mistä ihmeestä on oikein kysymys. Arvelin saaneeni ehkä keuhkokuumeen, sillä kipu tuntui keskellä rintaa. Se ei säteillyt muualle kuin lapaluiden keskelle selkään eikä sinnekään pahasti. Kuitenkin se kipu oli sellaista, jota ei koskaan ollut ollut aiemmin. 

Yö meni hyvin ja aamulla herätessä kuulostelin oloani. Tuntui ihan hyvältä, mutta kun olin päässyt vessaan, kipu alkoi taas ja entistä kovempana. Mietin kuumeisesti, miten ihmeessä selviäisin tästä päivästä ja loppuviikosta. En jaksaisi kertakaikkiaan mennä terveyskeskukseen jonottamaan lääkärille. Seuraavana viikonloppuna olisivat tyttäreni Ainon rippijuhlat ja olin tehnyt jo kiivaasti valmisteluita, mutta paljon oli vielä tekemättäkin. Edellisenä viikonloppuna olin pessyt 10 mattoa ja kaikki ikkunat ja keittiön kaapit. Verhot ja juhlapöytien liinat olin saanut pestyä ja silitettyä valmiiksi alkuviikosta. Jo silloin olin tuntenut itseni todella väsyneeksi ja ihmettelin, miten ihmeessä jaksan tehdä kaiken tarvittavan ennen juhlia. Mieheni oli jo mennyt töihin lomien jälkeen, joten hänestäkään en saisi apua. Kaikki ruoat ja leipomiset olivat tekemöttö ja elettiin jo torstaita. Aikatauluni mukaan minun pitäisi olla nyt kaupassa tekemäni ostoslistan kanssa, mutta käsitin, ettei minusta nyt olisi siihen. 

Odotin Joonasta ja Villeä käymään kotonamme päivällä, sillä heillä olisi vielä toinen keikka Helsingissä illalla. Niin kauan kuin pysyin istuallani, kipu pysyi lähes poissa. Iltapäivällä sanoin ääneen veljelleni, että olen vähän heikossa hapessa ja minua ottaa varmaan pumpusta. Jostain syystä ymmärsin nyt, että vika on kuitenkin sydämessä. Joonas arveli, että kyse on varmaan jostain keuhkojutusta, mutta käski lähteä lääkäriin.

Kun mieheni tuli kolmen jälkeen töistä, pyysin häntä lopulta viemään minut päivystykseen Riihimäen sairaalaan. Minulla oli ollut aiemminkin jo rytmihäiriöitä, sellaisia muljahduksia, mutta nyt niitä tuli koko ajan ja kun kokeilin pulssiani, se löi niin harvoin ja epäsäännöllisesti, että hädin tuskin tunsin sen. Autossa yritin soittaa päivystykseen, mutta puhelin oli varattuna. Meiltä on kotoa Riihimäkeen 20 km ja mieheni ehti ajaa siitä yli puolet, ennenkuin sain hoitajan kiinni. Selitin tilanteen ja että minulla on vähän rintakipuja. Hoitaja keskeytti tiukasti puheeni ja käski pysäyttämään heti auton ja soittamaan 112.