Sivut

lauantai 5. tammikuuta 2013

10.luku: Titaania suonessa

Tätä 10. lukua varten piti taas ottaa vauhtia, sillä kun alan kirjoittamaan, elän kaiken kokemani uudestaan ja uppoudun siihen maailmaan liiankin syvälle. Se on todella raskasta, mutta auttaa eheyttämään mielen ja jäsentelemään sekavat muistikuvat päässäni. Tällä kertaa pelotti vielä tavallista enemmän, sillä nyt nuo terveysasiat ovat olleet kartalla joka päivä ja loputkin kuolemattomuuden illuusiosta on haihtunut olemattomiin. Huimaus on jatkunut tänne saakka, mutta välissä on ollut monta hyvääkin päivää ja silloin olen pystynyt elämään melkein normaalisti. Näin vuoden vaihtuessa minulla on ollut tapana tehdä tilinpäätös elämästäni edellisen vuoden osalta (tai tällä kertaa 18.7. alkaen) ja tuonne Kiloklubin päikkyyn jo niitä purinkin:

Ja missä nyt sitten ollaan uuden vuoden 2013 kynnyksellä?:


- Paino on pudonnut 6 kg (83kg -> 77kg), eli vauhti ei ole ollut kova, mutta tulokset näyttävät olevan pysyviä

- Lopetin tupakanpolton 18.7.2012. Ja minä sentään poltin kauan ja niin kuin hirvee korsteeni!

- Opettelin syömään aamupalan, enkä kuitannut sitä kahvilla ja tupakalla

- Opettelin syömään lounaan ja päivällisen, enkä kuitannut niitäkin kahvilla ja tupakalla

- Opettelin syömään pikkuruisen iltapalan, enkä kuitannut koko päivän ruokailua kerralla iltapalalla

- Vähensin herkuttelua (ihan kauheeta, en onnistu pääsemään suklaasta varmaan ikinä eroon )

- Opettelin syömään laadullisesti oikein eli KK pallurat vihreinä tai keltaisena (no ei aina todellakaan, mutta useimmiten jo )

- Opettelin juomaan vettä tarpeeksi (no en opetellut kun en onnistu siinä millään! )

- Kolesteroliarvot ovat nyt loistavat, sanoi kardiologini . Kaikki muutkin uuden infarktin riskitekijät ovat nyt poistettu tai poistumassa (muutama kilo vielä pois). (No, tarkoitan tietysti niitä tekijöitä, joihin pystyn vielä vaikuttamaan.)

- Liikunta on tullut pysyväksi osaksi elämääni, vaikka olenkin sairastelun takia joutunut pitämään välillä taukoa. Tämä on kaikista huikein saavutukseni, ikipäivänä en olisi uskonut niin käyvän

- Opettelin elämään tässä hetkessä, sillä mikään ei ole enää itsestään selvää. Sitku-mutku-osasto ei kuulu enää sanavarastooni.

10. luku Titaania suonessa
Tiistai 24.7.2012

"Valmistellaan siirtoa varten", kuulin usvan läpi kardiologin äänen. Avasin silmäni ja hoitaja kyseli vointiani. Oloni oli ihan hyvä edelleen ja hän selitti, että viereisessä salissa olisivat vanhat laitteet valmiina toimintaan. Tämä uusi sali oli ollut vasta toukokuusta asti käytössä ja vanhassa salissa tehtiin edelleen alaraajojen varjoainekuvauksia, joten voisimme siirtyä sinne. Kardiologi rauhoitteli vielä, että vanha sali olisi kyllä oikein hyvä, vaikkei laitteisto ollutkaan sitä viimeisintä huutoa. En viitsinyt pahoittaa heidän mieltään ja kertoa, mitä mieltä oikeasti olin näistä "erinomaisen hienoista kalliista uusista laitteista". Huokaisin kuitenkin helpotuksesta, ettei toimenpidettä tarvinnut keskeyttää, vaan pallolaajennus onnistuisi tänään. 

Sitten seurasi jännittävä siirto-operaatio, sillä valtimonihan oli edelleen auki ja vain holkki, jonka päässä oli takaisinvirtauksen estävä suljin, esti minua vuotamasta kuiviin. Minut piti kärrätä sängyllä sinne toiseen saliin ja edelleen sen salin hoitopöydälle, joten minut pitäisi nostaa kaksi kertaa paikasta toiseen. Ensin hoitaja paketoi minut steriilisti vihreän peitteen sisään ja toinen hoitaja tuli avuksi nostamiseen. He käskivät minun pysyä aivan rentona enkä saanut yhtään liikauttaa mitään osaa kehostani. He hoitaisivat nostamisen, mutta oli todella vaikeaa olla "auttamatta" osaltaan nostoa. Tieto siitä, että pienikin liike voisi aiheuttaa katastrofin, piti minut sitten kuitenkin tiukasti aloillani. Ihailin sitä tekniikkaa, miten näppärästi he saivat minut hetkessä siirrettyä sänkyyn ja siitä sitten toisen salin hoitopöydälle. Tämä toinen sali oli selvästi pienempi ja vanhanaikaisempi. Monitori oli pikkuruinen, joten vain yksi henkilö näkisi toimenpiteen livenä. Vitsailimme kardiologin kanssa tästä ja lupasin sen onnettoman monitorin hänen käyttöönsä tämän kerran. Seurasin kardiologin toimintaa sen minkä pystyin, mutta röntgenlaite nenäni edessä peitti suurimman osan näkyvyydestä. 

Kardiologi aloitti taas alusta ja ensimmäisenä n. metrin pituinen ohjainkatetri vietiin sepelvaltimon suulle. Tässä vaiheessa en tuntenut juuri mitään, ainoastaan kardiologin kädet runnoivat vähän nivusiani kun hän haki oikeaa asentoa katetrille. Ohjainkatetrin sisällä olevaan tunneliin vietiin seuraavaksi pallokatetri, jonka sisällä on myös tunneli. Pallokatetrissa olevaan tunneliin laitettiin vielä hyvin ohut metallinen ohjauslanka. Pallokatetrin päässä on muoviseoksesta tehty 2-4 cm pitkä pallo, jonka sisään laitettiin varjoainetta, että se näkyisi röntgenkuvassa. Tyhjä pallo on puristuneena katetriin kiinni ja täytettynä sen läpimitta on 2-4 mm. Kardiologi vei ohjainkatetrin kautta ohjainlangan tukoksen läpi mahdollisimman syvälle suonen päähaaran kärkeen, jottei se liikkuisi toimenpiteen aikana (sydämen syke nimittäin liikuttaa kaikkia hoitovälineitä toimenpiteen aikana). Tämän jälkeen pallokatetri vietiin ahtauman kohdalle ja se laajennettiin hurjalla, 2-20 ilmakehän paineella! Tässä kohdassa operaatiota kipu räjähti silmilleni varoittamatta. Sama infarktikipuaalto, mikä oli minua runnonut jo aiemmin, hyökyi päälleni ja uikutin hiljaa. Minulle oli sillä sekunnilla päivänselvää, että kuolisin siihen paikkaan. Tässäkö se elämä sitten olikin? 

Jokainen sekunti voimisti kipua entisestään ja mietin, miten kauan kestäisi, että menettäisin tajuntani. Synnytyskipu ei ollut mitään tähän verrattuna, sillä tähän kipuun liittyi voimakas ennakkoaavistus elintärkeän elimen sammumisesta. Ihmettelin, miksi sydämeni syke ei ollut vielä lakannut, vaikka kipu oli niin järjetöntä, että se melkein lakkasi jo tuntumasta! Sekunnit kuluivat ja kardiologi vilkaisi minua. Ensimmäisen kerran koko operaation aikana hän sanoi jotain lohduttavaa, en kylläkään pysty muistamaan enää mitä se oli. Tunsin kylmän hien otsallani ja näköni hämärtyi. Miksi tämä ei lopu vaan pahenee koko ajan? Yksi, kaksi, kolme...vasen käteni oli aivan tulessa ja ymmärsin, miksi puhutaan infarktin yhteydessä tällaisesta kivun säteilemisestä siihen suuntaan. Yksikaksikolme...laskin sekunteja alusta aina uudestaan ja kuiskasin ne ääneen. Tai luulin niin, mutta suustani ei päässyt kuin hyvin vaimeaa, katkonaista ähinää. Kak...si...kol...me... ja sitten yhtäkkiä kipu oli poissa.

Henkäisin syvään ja kardiologi hymyili tyytyväisenä. Pallolaajennus oli onnistunut ja samalla ahtaumakohtaan oli asennettu stentti eli metalliverkkoputki, joka pitäisi suonen avoimena myöhemminkin. Nyt jo naureskelin, sillä olin niin helpottunut, etten kuollutkaan! Katetrit otettiin sisältäni pois ja vielä piti sulkea valtimo. Siihen käytettiin suhteellisen uutta teknologiaa, Angioseal-kollageenipaikkaa, joka "kiristettiin" valtimon suulle eikä pitkää makuuttamista tarvittaisi. Aiemmin vuoto tukittiin painavalla haulipussilla, potilas joutui makaamaan useita tunteja ja komplikaatiot olivat yleisiä. Nyt riitti kolme tuntia makaamista ja sen jälkeen piti vain varoa haavakohtaa. Kolmessa kuukaudessa tuo paikka "sulaisi" elimistööni, mikä helpotti todella paljon toipumista. Vielä piti kestää tasan 20 sekuntia kovaa kipua, jonka kiristys vei. Kardiologi pystyi sanomaan ajan kokemuksesta, mutta äskeisen kauhukokemuksen jälkeen ne sekunnit tuntuivat minuuteilta. En olisi jaksanut enää yhtään kipua, kun sitä oli kestänyt jo kuudetta päivää. 

Sitten kaikki oli ohi ja minut nostettiin vielä omaan vuoteeseeni ja työnnettiin oven ulkopuolelle odottamaan hakijaa osastolle. Tuula oli jo aulassa odottamassa omaa vuoroaan ja ehdin huikata hänelle, että kaikki meni tosi hyvin ja onnea matkaan. Olin todella onnellinen Tuulan puolesta, että laitteet rikkoontuivat minun vuorollani. En yleensä panikoinut herkästi, vaan otin huumorilla eteen tulevat sattumukset, joten oli hyvä että tämä kaikki sattui minulle. Tuulalla oli ihan riittävästi tekemistä omien pelkojensa kanssa. Osastolla oltiin oltu tosi huolissaan, sillä olin ollut poissa jo 2,5 h tuntia, kun yleensä hommasta selvittiin puolessa tunnissa tai korkeintaan tunnissa. Useimmiten tuollainen aika tiesi sitä, että jotain erityisen vakavaa on sattunut pallolaajennuksen aikana. Näin aidosti iloisia ja huojentuneita katseita, kun lopulta pääsin takaisin huoneeseeni. Kaikki kävivät vuorotellen katsomassa minua kun halusivat varmistua, että olin kunnossa. Kaikki kipuni olivat häipyneet taivaan tuuliin pallolaajennuksen myötä ja rentouduin lopultakin kokonaan. Pääsisin kolmen tunnin päästä lopultakin suihkuun, mitä olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Kun aikaa oli, lueskelin pallolaajennuksesta vähän lisää. Löysin lauseen, minkä olin nähnyt jo ennen toimenpidettä ja meinasin heittää sen vihkosen seinään silkasta suuttumuksesta. 


"Ohitusleikkaukseen verrattuna pallolaajennus on potilaalle yleensä varsin kivuton, nopea ja vähemmän rasittava toimenpide.."

Jälkisanat: Sain myöhemmin kuulla, että minulla ahtauma oli niin pahassa kohdassa, LAD:n tyvessä, että kipua oli mahdollisesti odotettavissakin. Valtimohan menee laajennuksen aikana hetkellisesti tukkoon kokonaan, joten sehän on ikään kuin toinen infarkti. Tosin minulla ei ole oikein vertailuaineistoa, sillä olen jutellut vain muutaman kohtalotoverin kanssa ja heillä kipua ei ollut juuri ollenkaan. Ja jos olikin, sellaisia kokemuksia kuin minulla, ei ollut heistä kenelläkään. En tiedä oikein tänä päivänäkään mitä tapahtui, mutta taisin käydä vähän kolkuttelemassa Tuonelan portilla silloin.

2 kommenttia:

  1. Onnittelut hienoista saavutuksista. Varmaan jokainen niistä vie eteenpäin kohti parempaa oloa.

    VastaaPoista
  2. Kiitos paljon! Monta hyvää tapaa on jo iskostunut selkäytimeen ja monta huonoa häipynyt taivaan tuuliin. Antaa uskoa siihen, että tässäkin iässä on mahdollista vielä perustaa elämä uudestaan :)

    VastaaPoista