Eilen aamulla lähdimme sitten mieheni kanssa toiveikkaasti ajelemaan
Hämeenlinnan sairaalaa kohti. Röntgenosaston odotusaula ykkösessä oli määrä
olla jo puoli kahdeksalta, mutta vasta varttia vailla kahdeksan minua lopulta
tultiin hakemaan sydänsaliin, suljettujen lasiovien taakse. Hoitaja antoi vielä
ohjeet miehelleni ennen hänen lähtöään, sillä saattaja tarvittiin kotimatkalle
iltapäivällä ja seuraavan yön ajaksi kotonakin. Mies oli ottanut koko päivän
vapaaksi töistä minua varten ja lähti sitten kuluttamaan aikaansa asioilleen,
kunnes tulisi aika noutaa minut kotiin.
Muistin tämän miellyttävän hoitajan jo viime vuodelta. Hän
on sellainen rauhallinen ja pätevä, huumorintajuinenkin, eli paras mahdollinen
yhdistelmä sydänsaliin. Riisuin kaikki omat vaatteeni seinustalla olevaan lukolliseen
kaappiin ja vaihdoin päälleni sairaalan housut, sukat ja punaisen, selästä avoimen
paidan. Se valtavan kokoinen numeroavain jäi siihen sänkyni viereen pöydälle, kun
menin toimenpidesaliin, joten se siitä lukon ”turvasta”. Kuka tahansa olisi
voinut käydä lompakkoni tyhjentämässä tai puhelimeni viemässä, jos olisi vain
halunnut. Tai ei kuka tahansa, mutta henkilökunta tai toiset potilaat, jos
huonosti olisi käynyt. Sydänsalissa on kolme potilassänkyä ja lisäksi tilaa
osastolta tuleville ja lähteville, mutta olin ainoa potilas sillä hetkellä, joten
riski oli toki aivan mitätön. Minusta vain on tullut todella epäluuloinen sairaaloissa,
sillä varkaat ovat ujuttautuneet sinnekin.
Muutama vuosi sitten varastettiin poikani uusi talvitakki ja
mieheni takin taskusta puhelin Turun sairaalan teho-osaston odotusaulasta.
Siellä oli kameravalvonta ja hoitajien koppi suoraan naulakoiden edessä, mutta
se ei ollut estänyt varasta mitenkään. Takit oli ollut pakko jättää käynnin
ajaksi siihen naulakkoon, eikä tullut mieleenkään pelätä varkaita sellaisessa
paikassa! Kameravalvonta ei ollutkaan sitten tallentava, joten vartija ja me
itsekin arvelimme varkaan olleen henkilökuntaa ja tienneen tämän. Kameran
avulla hoitajat valvoivat vain ovien liikennettä, ettei sinne tullut asiattomia
ihmisiä, muuta virkaa sillä ei ollut. Tämän varkauden jälkeen aulaan oli
ilmestynyt lappu, ettei sairaala vastannut naulakkoon jätetyistä tavaroista. No
eihän se vastannut niistä aiemminkaan, pahoittelivat vain. Myöhemmin poliisi
sanoi, ettei se ensimmäinen varkaus siinä sairaalassa ollut. Voitteko
kuvitella, ja vielä teho-osastolla!
No joka tapauksessa, minua alettiin nyt valmistella
operaatiota varten ja tuttu kardiologini kävi tunnustelemassa ranteeni suonta. Hän
kysyi, oliko yritetty silloin viime vuonna mennä rannevaltimon kautta sisään,
mutta sanoin, että hän oli silloin heti todennut sen olevan liian hento. Kardiologi
myönsi, että niinhän se oli ja antoi sitten hoitajille ohjeet, että mennään
taas nivusesta. Hoitaja laittoi nätisti tippakanyylin käteeni ja totesin taas
kerran, että ovat kyllä kerta kaikkiaan hyviä näissä hommissa siellä
Hämeenlinnassa, ei juuri edes nipistänyt. Toinen hoitaja (luulen, että hän oli
lähihoitaja) nappasi pienen koneen ja alkoi ajella sillä alapääni karvoitusta.
Sanoin, että olisi vissiin pitänyt käydä valmiiksi ottamassa jo brasilialainen
vahaus, johon hoitaja nauroi, että tulee ihan kaupan päälle täällä. Ei sillä, että
niistä karvoista nyt niin väliä olisi, mutta onhan se nyt säälittävän näköinen
räpellys tällä hetkellä. Yläpuoli ja sivut vedetty kaljuksi ja töpsöttimet vain
harottavat keskeltä, kunnon punkkari siis, hehheh! :D
Sitten kävelin siihen viereiseen toimenpidesaliin ja kapusin
tutulle kapealle sängylle. Varoin pään kohdalla olevaa röntgenlaitetta ja ujuttauduin
sen alle. Yritin keskittää itseni siihen sängylle tarkasti ja hoitajat
asettelivat vielä tippaletkun ja käteni paikoilleen. Tiesin jo, mitä odottaa,
joten olin ihan rauhallinen. Iho pestiin nivusten kohdalta jollain tujummalla
aineella ja odoteltiin, että se kuivahtaisi. Ei muuten tuntunut kovin kivalta,
kun sitä ainetta valui limakalvoillekin ja poltteli siellä koko operaation
ajan. Senkin huolimattomat tunarit, pöh! Hoitajat laittelivat ruiskuihin varjoainetta
valmiiksi ja minulle tuli heti mielleyhtymänä kuolemaantuomittu, jolle myös
ruiskut valmistellaan pöydälle odottamaan. Hyi olkoon! Joku harjoittelija opetteli
asettamaan sitä isoa, aukollista leikkausliinaa tulevan nivushaavan mukaiseen
kohtaan, mutta pieleenhän se meni. Se tyttö taputteli reikää ympäröivät liimat jo
kiinni ihooni, kunnes kokenut hoitaja käski irrottamaan sen ja siirtämään alemmas.
Tyttö repäisi tiukan liimapinnan irti ihostani ja totesin siinä sitten lakonisesti,
että ”no, sainpahan sen brasilialaisen vahauksen kuitenkin”, mutta jostain syystä vain kardiologia nauratti :).
Kardiologi saapui sitten viereeni ja asetteli taas vatsani
päälle ne työvälineensä, sopivasti siihen hollille. Hän varoitti, etten vaan ponkaise
säikähdyksestä ylös, kun hän pistää puudutusaineen ensin suoneeni. Minua alkoi
taas naurattaa - en ymmärrä, miksi se kardiologi herättää aina minussa
hilpeyttä - kun hän tuijotteli kattoon ja hieroi sitä suonta samalla sormillaan,
että aine leviäisi ja iho puutuisi nopeasti. Odotin vain, että hän olisi vielä vihellellyt
samalla :). Iho
puutuikin hyvin tällä kertaa - viimeksi holkin laitto sattui paljon enemmän - ja
lääkäri ujutti ensin ohjausvaijerin valtimoni läpi. Suoneni muljahteli
inhottavasti, kun se vaijeri kulki siellä sisälläni paikoilleen. Yhtään ei
sattunut, se tunne vain on tosi inhottava.
Se valtava kuvaruutu oli siinä
vieressäni ja näin suurimman osan ajasta kaiken, mitä sisälläni tapahtui. Laite
piti tuttua piipitystään, välillä purskautettiin lisää varjoainetta ja suonet
ilmestyivät aina silloin näkyviin. Sydämen syke heilutteli tietysti kaikkea
siinä samalla, joten vasta stillkuvasta pystyi tarkasti katsomaan suonten
tilanteen. Kardiologi otti kuvia ja siirsi katetria suonen sisällä aina vain
eteenpäin. Sitten tapahtui jotain ja lääkäri vaihtoi katetrin pienempään. Hän
ei selittänyt mitään, pyysi vain aina hoitajalta jotain. Vielä vaihdettiin
pienempään katetriin uudestaan, mutta kukaan ei selittänyt minulle mitään. En
edes nähnyt kunnolla, sillä se ison lautasen kokoinen, neliskanttinen kuvauslaite
tuli aina välillä silmieni eteen, kun se otti kuvia eri suunnista. Kuulin sanan
nitro, ja ihmettelin vain, että mihin hittoon se nitroa oikein tarvitsee. Näin
ruudulta, miten ainetta purskahti katetrin päästä ja samalla oloni meni tosi
huonoksi, rintaan sattui taas hirveästi ja kylmä hiki valahti ylitseni.
Mainitsin tästä kardiologille, joka vain kysyi, että oliko huono olo
samanlaista, kuin ne vaivani ovat olleet aiemmin. Sanoin, että eivät kyllä
ihan yksi yhteen, mutta kipualue on sama. Kardiologi ei selittänyt muuta, mutta
huokaisi hetken päästä helpottuneena, että ”ei siinä mitään ahtaumaa ole” ja pian
kuvaus olikin jo ohi.
Suonen suulle holkkiin oli kertynyt operaation aikana verihyytymiä,
joita ei saatu ulos, joten Angiosealia ei voitu käyttää. Jos suoni olisi
kiristetty sillä kiinni, ne hyytymät olisivat jääneet sinne suonen sisäpuolelle
ja siirtyneet verenkiertooni. Voihan paska, se meni sitten haulipussipuuhiksi,
totesin siinä harmissani itsekseni. Se tiesi monen tunnin makuuttamista ja
huonompaa ennustetta paranemisellekin. Komplikaatioita saattoi tulla myös herkemmin,
mutta tätähän se aina oli, arpapeliä.
Minua ärsyttää aina suunnattomasti, kun tämä kardiologi ei
koskaan selitä mitään, mitä tapahtuu ja mitä sieltä löytyy. Aina saa arvailla
ja varautua ties mihin. Tiesin kyllä, että myöhemmin saan informaatiota, mutta
kaipa nyt jotain voisi siinä samallakin kertoa. Varsinkaan noita yllätyksiä en välittäisi
saada, kuten nyt tuo nitropläjäyskin. Siinä maatessa on kuolemanpelko
muutenkin läsnä eikä potilas voi tietää, ovatko tuntemukset normaaleja vai
lopun enteitä, perkele! Vaikka kyselin välillä aina jotain, niin halusin
kuitenkin antaa työrauhan hänelle, se on kuitenkin tärkeämpää sillä hetkellä.
Hoitajat siirsivät minut näppärästi omalle sängylleni ja
varoittivat, että en saanut itse yhtään auttaa. Suoni oli siis edelleen auki
siellä holkin alla ja kohta aloitettaisi vuodon tyrehdyttäminen. Yksi hoitaja
nousi polvilleen jalkojeni viereen sängylle ja painoi kädellään koko oman
painonsa avulla valtimoani kiinni ja käski siinä samalla rentoutua pikku hiljaa..joo
niin tosiaan, kun nivustaive on muutenkin herkkää aluetta ja puudutus oli
aikoja sitten jo lakannut. Mietin siinä jalka krampissa, että tämäkin on
selvästi taitolaji, eikä tämä hoitaja ollut ihan niistä parhaimmista. Hänen
kätensä nimittäin muljahteli aina välillä, kun ei ollut voimia tarpeeksi ja
joka kerran tunsin sen liikkeen kipeästi sisälläni. Voi, miten olisin kaivannut
vahvaa miestä tähän puuhaan nyt! Tasainen painallus olisi nopeasti helpottunut ja
aina kun ehdin rentoutua, hänen kätensä muljahti ja jouduttiin aloittamaan
alusta. Se viisiminuuttinen venyi yli tuplaksi, mutta vuoto kuitenkin tyrehtyi
lopulta. Sitten haavan päälle laitettiin painava haulipussi ja lantion
ympärille kierrettiin kangasta tiukasti. Haavaa vasten oli nyt painoside, jonka
pitäisi olla siinä pari tuntia. Sen jälkeen oli odotettavissa vielä useita
tunteja makuuttamista, mutta kotiin kuitenkin pääsisin vielä saman päivän
aikana.
Se lähihoitaja, joka niitä karvoja aiemmin ajeli, alkoi
siinä motkottaa, että kyllä niitä elämäntapoja pitäisi nyt tosiaankin muuttaa,
kun tällaista TAAS pääsi käymään (!). Tupakanpoltto pitäisi kuulemma lopettaa (!) ja
kovia rasvoja välttää, vaikka nyt kolesterolilääkitys olikin päällä. Suonet
tuommoisessa kunnossa ja nuori ihminen! Kaipa minulla tietysti oli myös
diabetes. Ylipäätään pitäisi nyt tosissaan koettaa muuttaa vähän kaikkia
elämänalueita ja liikuntakin pitäisi ottaa ohjelmaan (!). Älä! Se noita-akka
vain jatkoi ja jatkoi sitä mäkättämistään ja minun aivoverisuoneni alkoivat
pullistua. Haavaa ja lonkkaani särki hirveästi ja raivo kohosi sisälläni, mutta
jaksoin siinä vain todeta, etten ole kyllä röökiä vetänyt yli vuoteen. Muut
asiat annoin jäädä omaan arvoonsa, ei ollut todellakaan otollisin hetki siinä
tuskissani eikä asia kuulunut hänelle pätkän vertaa. Mistä näitä idiootteja
oikein sikiää, kysynpähän vain?
Kardiologi tuli siinä sitten samalla käymään, kun hoitajat
vielä käärivät minua pakettiin. Hän selitti nopeasti, että suonet ovat auki ja
kunnossa ja stenttikin vetää erinomaisesti (se varmasti häntä eniten
huolettikin). Se episodi siellä salissa johtui siitä, että suoneni hylkivät
sitä katetria ja kietoutuivat sen ympärille, eli suoni siis kramppasi (tai spasmasi) itsensä
kiinni ja ”suojeli” itse itseään vierasesineeltä. Katetrin vaihto pienempään ei
auttanut, mutta nitro sitten avasi sen suonen. Se on kuulemma hyvän suonen
merkki, sillä jos suoni olisi kalkkeutunut ja jäykkä, ei se pystyisi kramppaamaan.
Joustava ja terve suoni sen sijaan saattaa reagoida juuri noin. Eli huh, huono
asia olikin sitten lopulta hyvä asia :).
Kardiologi käski jatkamaan samaan
malliin näissä ”sydämen asioissa” ja totesi, että sydän ja suonet ovat
erinomaisessa kunnossa. Hän tuntee sairaskertomukseni ja minut jo todella
hyvin, sillä niin monta kertaa olemme olleet jo yhteydessä. Olin jäänyt hänen
mieleensä jo silloin vuosi sitten, kun koneet olivat rikkoutuneet
pallolaajennuksessa. Tämän viisaan kardiologin ansiosta lopetin muuten
tupakanpoltonkin silloin, sillä hän oli ainoa joka ei mäkättänyt aiheesta :). Hän puhui kyllä elämäntavoista, mutta asenne
oli jotain aivan muuta kuin niillä 17 muulla siellä sairaalassa. He pitivät oikein
viran puolesta huolen, että tunsin silloin olevani maailman huonoin ihminen. Onneksi
en tälläkään reissulla sitten päässyt unohtamaan, että olen sitä edelleenkin,
kiitos sen ”ihanan” lähihoitajan.
Onneksi tällä kertaa en tarvinnut ylimääräistä happea, mutta naapurisängyn asukki kyllä tarvitsi :( |
Kardiologi vielä lähtiessään arveli, että seuraavaksi
varmaan kannattaa alkaa etsiä vikaa sieltä ruokatorvi-vatsan alueelta. Kiitin
kauniisti ja vilkaisin sitä lähihoitajaa, joka ei ollut nyt kuulevinaankaan.
Tämä hoitajahan ei ollut mukana siellä salissa, kunhan nyt oli tehnyt omia päätelmiään
ihan itsekseen, tutustumatta edes sairaskertomukseeni. Upeeta, saatana.
Jaffalla eroon varjoaineesta |
Se aamun ensimmäinen hoitaja oli siirtynyt sydänosastolle
yläkertaan hoitajapulan vuoksi ja sydänsalissa alettaisiin seuraavaksi asentaa
tahdistinta. He eivät voisi jättää minua itsekseen, eivätkä toisaalta voisi
keskeyttää tahdistimen asennustakaan jos minulle sattuisi jotain, joten minut
siirrettiin valvontaan vanhalle tutulle osastolle, sisätauti 6b:lle yläkertaan.
Minut parkkeerattiin sekahuoneeseen, kolmen vanhan miehen sekaan. Verhot
vedettiin ympärille ja kuuntelin ne muutamat tunnit niiden miesten juttuja ja
lueskelin kirjaani. Viereisessä vuoteessa oli hyvin huonokuntoinen 89-vuotias mies, joka sopotteli
omiaan ja huuteli vähän väliä hoitajaa. Soittokello oli hänelle täysin vieras
elementti, joten minä sitten aina soitin hoitajan paikalle. Kaksi muuta
kertoilivat elämästään keskenään ja heitä olikin hauska kuunnella. Villasukat
jalassani olivat tosi tarpeelliset ensimmäiset pari tuntia, sillä palelin aivan
horkassa. Litran verran nestettä oli yhteen mennessä tippunut suoniini ja
pissahätä oli puoli kahden aikaan jo sietämätön. Olin jo aiemmin kysynyt,
pääsisinkö vessaan, mutta silloin alusastia olisi ollut ainoa mahdollinen
helpotus. Niiden miesten keskellä vai, never in a million years! Nyt oli
kuitenkin kulunut jo melkein viisi tuntia, joten sain luvan mennä vessaan,
kunhan olisin tosi varovainen. Painoside oli painanut myös rakkoani, joten
tuska oli ollut jo silloin ihan karsea. Nyt sitten helpotti ja saatoin juoda jo
jotain nestettäkin. Päiväruoka oli ollut jotain ihan järkyttävää, sydänosastolle
tuskin sopivaa uunimakkaraa ja peruna-porkkanamuusia! Jäi syömättä. Söin salaatin
ja yhden voileivän.
Sydänpotilaiden perusruokaa sydäriosasto 6b:llä, että sillä lailla. Näin ne jonot häviävät kyllä nopsasti |
Mies tuli jo puoli kolmelta odottamaan, sillä toinen hoitaja
oli arvellut minun pääsevän jo silloin kotiin. No en päässyt, sillä hoitajilla
oli niin kiire, etteivät ehtineet ilmeisesti kotiuttaa minua. Kahvia en
iltapäivällä jostain syystä saanut ollenkaan, mutta neljältä tuli taas ruoka.
Kalakeitto oli odotusteni vastaisesti oikein hyvää, joten pahin nälkänikin
taittui. Ruoan jälkeen pääsimme lopulta lähtemään kotiin, mutta
sairaslomatodistusta, matkakorvauslappua tai mitään muutakaan en saanut
mukaani. Kukaan ei ollut kirjoittanut, vaikka saamissani ohjeissa se luki
selvästi. Minähän olin nyt osastolla, kun piti olla siellä sydänsalissa, joten en
ollutkaan enää kenenkään ”vastuulla”. Voi hyvät hykkyrät. Yritin kysellä, että
kenelle voin soittaa mahdollisista ongelmista ja sain sitten hoitajalta vielä
jonkun lapun mukaani, jossa oli osaston numero. Hän lupasi jättää muistilapun lääkärille sairaslomatodistuksesta, joka tulisi sitten kotiin. Kysyin, että montakohan
päivää sitten siinä lukisi, mutta eihän se hoitaja tietenkään tiennyt. Jatkosta
ei tietenkään kukaan puhunut mitään, eihän sekään kuulunut enää kenellekään!
Arvon nyt sitten, että soitanko kenties Riihimäen sisätautipolille, omaan
terveyskeskukseen (ja aloittaisin saman rumban alusta) vai minne. En ole vielä
päättänyt, joten huilaan nyt tämän päivän ja ajattelen asiaa huomenna sitten.
Kun lähdimme sieltä sairaalasta, mies kävi vielä ostamassa
minulle ison kupin kahvia ja suklaapatukan autoon mukaan sieltä alakerran kahviosta.
Se kultainen könsikkääni, joskus silläkin sentään välähtää :D. Iltakin meni enimmäkseen
karkkilinjalla, mutta kalorit olivat sentään kohtuulliset. Painoa oli tänä
aamuna puoli kiloa enemmän, kuin sunnuntaina, mutta enpä ihmettele sen seikkailuni
jälkeen. Laitoin kuitenkin uskollisesti ylös kaikki syömäni ruoat ja karkit. Senttejä
oli sentään hävinnyt viime viikkoon verrattuna, joten taitaa olla vain
nestekertymää tuo paino sentään.
Selvittely siis jatkuu, katsotaanpa mitä tästä vielä
tuleekaan. Olen kyllä mahdottoman iloinen, ettei siellä tärkeimmässä elimessäni
näyttäisi olevan mitään vikaa. Rintakivut ovat tänään tietysti olleet ihan entisellään.
Se valtimon painaminen aiheutti myös karsean jalkasäryn ja lonkkakin on todella
kipeä vielä. Paranemaan päin sentään, joten toivottavasti huomenna jo
helpottaisi. Haava on siisti ja nestettäkin sain kitattua jo eilen riittävästi
varjoaineen poistumista ajatellen. Tänäänkin on mennyt jo kolmisen litraa, joten
eiköhän se 120 ml myrkkyä ole jo pian hävitetty elimistöstä.
Tuossa ylhäällä näkyy myös se stentattu LAD, hyvin ovat suonet auki :) |
Hui kauhistus, onpa sinulla taas ollut kokemuksia, varsinkin tuo lähihoitaja oli ihan hirveä. Ihailtavasti kuitenkin kestit kaikki koettelemukset, minä en olisi pystynyt samaan. Melkein sain paniikkikohtauksen jo tippatelineen ja kanyylin kuvista.
VastaaPoistaKiehtova EKG sinulla tuossa alimmassa kuvassa. Olen koettanut kaivella tietoa mitä mikäkin piikki käyrässä tarkoittaa, mutta löytämäni tekstit ovat sellaista lääkärilatinaa etten niistä paljon ymmärrä. Sydänosastolla ollessa seisoin usein käytävällä katselemassa näyttötaulua, jossa näkyivät potilaiden sydänkäyrät. Muistelen että minulla oli nopea mutta säännöllinen syke ja matala R-aalto; koko käyrä oli kuin jonkinlainen miniatyyriversio normaalista. (Samassa huoneessa oli nainen jolla oli vaikeampi vajaatoiminta, ja hänen käyränsä oli vielä pienempi ja sirompi, muistan ajatelleeni että jos sellaisen taivuttaisi metallilangasta, se kävisi korusta.) Sinulla näyttäisi olevan päinvastoin eli sydän pumppaa hitaasti mutta voimakkaasti, jos nyt oikein tulkitsen.
Hyvä ettei stentti ollut tukossa, mutta kurjaa että kipujesi syy jäi edelleen mysteeriksi. Oletko nyt voinut yhtään paremmin, vai jatkuvatko oireet edelleen samanlaisina?
Tuo rintakipu verisuonten supistuessa kuulosti tutulta ja muistin lukeneeni siitä joltain sydänsairaussivustolta. Hetken googlettamisen jälkeen löytyi nimikin: Prinzmetalin angina. Onko sinulla siis jotain samansuuntaista?
- Martha
Kiva Martha, kun kävit kylässä! :)
VastaaPoistaNo, kokemukset täytyy suhteuttaa aiempaan ja tämä oli kyllä kevyttä tanssahtelua moneen muuhun käyntiin verrattuna. EKG on minulle melkein silkkaa hepreaa, tunnistan ainoastaan ST-laskun normaaliin "nyppylään" verrattuna ja tiedän mikä on R-piikki (vai onko se R-aalto? Se nimittäin romahti minulla silloin infarktin aikana). Tiedän kyllä omastani, että syke on selvästi tavallista hitaampi ja hyvä sitten jos on voimakas, luulisi kestävän sitten ainakin mun loppuiän :D. No joo, mustaa huumoria on pakko välillä viljellä, ei muuten jaksa millään. :D
Oireet ovat jatkuneet, mutta välillä on sentään helpompiakin jaksoja, kuten tänään useampi tunti. Olin ulkona yli neljä tuntia ja tuntui aivan mahtavalta :). Nyt illalla taas juilii, mutta siedettävää sentään, joten eiköhän yökin mene ihan hyvin.
Tämä Prinzmetalin angina on aivan uusi tuttavuus, joten jouduin googlettamaan sitä. Minulla ei ainakaan vuorokausiseurannassa ole ollut koskaan EKG-muutoksia (ST-nousuja) eikä seinämämuutoksista suonissa ainakaan mainittu kuvauksissa. Meinaan kyllä kysäistä aiheesta vielä lisää, vaikka jäin kyllä kuvauksissa siihen uskoon, että se katetri nimenomaan aiheutti sen spasmin.
Kiitos Martha, paljon heräsi taas ajatuksia kirjoituksestasi. Miten sinä itse olet voinut? Jatkuva huoli pumpun jaksamisesta syö kyllä voimia hirveästi, en ymmärrä miten sinä ja muut kohtalotoverit jaksatte sitä vuodesta toiseen. Yleensä jaksan aina ottaa huumorin mukaan, mutta sitten taas välillä kiukku nousee, kun ei voi oikein luottaa näihin lääkäreihinkään. Kuten karpaloinen mainitsikin, niin tulee tunne ettei kaikkea kerrota. Ja, kuten tähän ikään on oppinut, ei todella aina kerrotakaan, joten syyttäköön vaan itseään, pah!
Kivaa viikon alkua ja hyvää vointia! Luonto näyttää ainakin aivan mahtavalta. Kultaa ja punaista auringonvalossa, viimeisiä haavan lehtien havinoita kävin tänäänkin kuuntelemassa rannalla :)
Juu, voi olla että nimitys on suomeksi R-piikki, olen lukenut enimmäkseen englanninkielisiä tekstejä joissa se on R wave. Samasta asiasta kuitenkin puhutaan eli tuosta käyrän korkeimmasta kohdasta. Wikipediasta löysin aika selkeän animaation sydämen toiminnasta ja miten se näkyy EKG:ssä: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:ECG_principle_slow.gif
PoistaNäin maallikon päässä syntyy ajatus, että kun kerran on todettu, että sepelvaltimo kramppaa katetrilla töykittäessä, niin voiko se krampata myös muussa tilanteessa ja muusta syystä. Lukemani sivustot mainitsivat laukaisevina tekijöinä mm. stressin ja jopa kylmän sään. Voisi ajatella, että tuollaisesta tulee helposti noidankehä, jos valtimon supistuminen aiheuttaa kipua ja kipu taas pahentaa stressiä. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä mieltä kardiologi on asiasta. Jotain sellaista hän on kenties miettinyt, kun kysyi sinultakin, oliko kipu samanlaista kuin aiemmin.
Minulla on sikäli paljon helpompi tilanne kuin sinulla, että minulla ei ole minkäänlaisia sydänkipuja eikä ole koko aikana ollut. Tämä tauti oireilee enemmänkin hengenahdistuksena ja turvotuksena. Sanon aina, että lääkkeitteni sivuvaikutukset ovat pahemmat kuin itse sairaus. Ja jos tämä samalla lailla etenee kuin isälläni, niin myös kuolema on nopea ja kivuton. Jonkinlainen sydänperäisen äkkikuoleman riski on tietysti koko ajan, mutta jotenkin se vain huvittaa minua. Joskus esimerkiksi kaupan kassajonossa mietin että olisipa noloa jos nyt kupsahtaisin tähän. Toisaalta eipä se sitten olisi enää minun ongelmani. :D
Täällä on tänään ihana, lämmin ja aurinkoinen syyspäivä. Korjasin kuihtuneet ruusupavun versot pois parvekkeelta ja sain niistä jopa satoa. Toivottavasti sinullakin on ollut hyvä päivä.
- Martha
Kiitos Martha, tuo animaatio oli tosi hyvä! Selvittelin sitä suonen kramppiasiaa, mutta täyttä varmuutta ei kukaan pysty sanomaan. Sen nitron pitäisi kuitenkin auttaa siihenkin, mutta minullahan se ei suinkaan aina auta (ei se muuten sitä kipua pois vienyt silloin kuvauksissakaan, aiheuttipahan vain vieläkin paskemman olon). Itse järkeilen nyt, että vika täytyy olla jossain muualla, "lähistöllä" kuitenkin varmaan. Tutkimukset jatkuvat, toivotaan edelleen, että jotain selviäisi.
PoistaSun tautisi on kyllä monta astetta vielä karseampi kuin minulla, vaikkei kipuja olekaan sillä tavalla. :( Semmoinen hengenahdistus on ihan hirveää, olen sitä läheltä katsonut sen verran paljon.
Ymmärrän ihan täysin tuon huvituksen tuosta äkkikuoleman riskistä, mutta "terveet" eivät välttämättä ollenkaan :D. Kyllä minäkin tiedän, että äkkikuoleman riski on olemassa koko ajan, sillä seuraava tukos (tai verenvuoto lääkkeistä johtuen) voi olla vaikka päässä. Kun puhuit noista lääkkeitten sivuvaikutuksista, niin minulla se klopidogreeli oli oikeasti ihan hirveä myrkky, sillä esim. se käsivarressani oleva mustelma (josta blogissakin taitaa olla kuva) ei ole kokonaan häipynyt vieläkään. Siis jostain kesäkuusta tänne saakka! Luulen, että se lääke ehti tehdä tuhojaan sisälläni enemmänkin, enkä edes hämmästyisi jos se olisi tämän nykyisenkin vaivan pohjimmaisena syynä. Ilmankaan en olisi kuitenkaan selvinnyt ja se teki kyllä tehtävänsä siellä stentissä, joten mitäpä siihen sitten lisäämään. Onpahan vaan paskempi juttu.
Tämä viikko on ollut parempi kuin aikoihin, vaikka eivät ne kivut poistuneet ole. Ehkä kuitenkin hiukan hellittäneet otettaan, mikä sekin on hyvä. Ei nyt kuitenkaan vielä aleta tässä kupsahtelemaan, kun lehdetkin on mulla (tai miehellä) ainakin vielä haravoimatta ja kukkasipulitkin istuttamatta. :). Ja kohta on jo jou...siis syksy :D. Hyvää vointia sinullekin, nautitaan mitä pystytään!