5.luku

Aloitin kirjoittamaan viidettä lukua useammankin kerran, mutta joka kerta meni sisu kaulaan. Kaikki sairaalassa kokemani palasi mieleeni liian ahdistavana ja elävästi eikä minulla ollut voimia etääntyä siitä tarpeeksi. Infarktipotilailla depressio on hyvin yleistä ja minäkin taistelen sitä vastaan lähes joka päivä. Taas kerran huomaan, miten elintärkeää säännöllinen liikkuminen on. Masennusoireet häviävät tai ainakin lievenevät jokaisen lenkin myötä.

Eilen kuntopolulla käydessäni jäin venyttelemään järven rannalle ja siinä kymmenen minuutin aikana taivaanranta värjäytyi upean purppuran punaiseksi. Sillä hetkellä tunsin syvää kiitollisuutta, että minulla on edelleen mahdollisuus nähdä tämäkin luonnon ihme. Tyyni veden pinta näytti siltä kuin sen päällä olisi jääriitettä ja tuntui, että talvi on jo täällä. Yhtäkkiä kaikki linnut hiljentyivät kuin yhteisestä sopimuksesta ja aurinko pääsi laskeutumaan hyvässä järjestyksessä maillensa.  Mieltäni lämmitti myös erään miespuolisen ystäväni kannustava halaus aiemmin päivällä. Pieniä asioita, joka päivä jotakin. Siinäkö se on hyvän elämän resepti?

5.luku
Perjantai 20.7.2012

Seuraavaksi minut kärrättiin sydänvalvontaan tarkkailtavaksi. Nyt olin suoraan hoitajien silmien alla avoimessa tilassa ja tunsin olevani paljon paremmassa turvassa kuin ensiavussa. Pääsin kokeilemaan vessassa käyntiäkin, kun oloni oli vähän parempi. No, se oli kyllä suuri virhe, sillä taas riitti pari askelta kivun palaamiseen. Suihkaus pikanitroa auttoi onneksi ja palasin nöyränä takaisin sänkyyn. Minut siirrettäisiin sydänosastolle heti kun nitrotippa voitaisiin poistaa, mutta se ei tuntunut vielä ajankohtaiselta. Muistan valvonnasta valoisan tilan, mikä tuntui ihanalta ensiavun ikkunattoman huoneen jälkeen. Hoitajat olivat myös ammattitaitoisia ja tehokkaita, joten saatoin melkein rentoutua tässä hyvässä hoidossa.

Sydämeni ei vain meinannut rauhoittua millään. Sain jatkuvasti rintakipukohtauksia, vaikka olin levossa ja nitroa meni suoraan suoneen. Sepelvaltimotautikohtauksessa sepelvaltimon äkillinen ahtauma tai tukos aiheuttaa sydänlihakseen hapenpuutteen. Sydäninfarkti on kyseessä silloin, kun hapenpuute tuhoaa sydänlihaksen soluja. Riippuen tuhon laajuudesta infarkti on sitten lievä tai pahimmillaan tappava. Tässä vaiheessa tiedettiin, että tuhoa oli syntynyt sydämeeni, sillä tuhon osoittavia merkkiaineita oli erittynyt vereeni ja arvot olivat koko ajan nousussa. Hoitohenkilökunta teki nyt kaikkensa, ettei tuhoja tulisi enempää. Onneksi en tiennyt tätä kaikkea vielä silloin, olisin varmaan kuollut silkasta säikähdyksestä. 

 Pallolaajennuksen mahdollisuutta väläyteltiin, mutta selvästi kaikki odottivat vain, että pääsisin siirtymään osastolle. Viikonloppu oli tulossa ja arvelin, että silloin ei mitään tapahtuisi kuitenkaan. Hämeenlinnassa ei ollut päivystävää kardiologia, joten pallolaajennus menisi seuraavalle viikolle. Mietin, olisiko sittenkin ollut parempi päästä Meilahteen. Entä jos tilani huononisi äkisti? Mitä sitten tapahtuisi?

 
Mieheni soitti vointia kyselläkseen ja kerroin viimeiset kuulumiset. Kotona oli hirveä härdelli juhlien järjestämisessä, mutta en kyennyt nyt ajattelemaan koko asiaa. Kuulin, että Ossi oli ottanut asiat haltuun ja delegoi suvereenisti hommia kaikille paikallaolijoille. Olin kirjannut onneksi tarkat ruokalistat ja -ohjeet ruutuvihkoon, josta tulikin nyt juhlien pelastus. Sieltä löytyivät myös menekkiarviot kahville, skumpalle ja muille juomisille. Poikani siippa oli viimeisillään raskaana, mutta jaksoi vetää osaltaan järjestelyt läpi ja näiden kahden tehopakkauksen johdolla hommat etenivät hienosti. Olimme myös hankkineet Ainolle kauniin musta-valkoisen rippimekon jo aiemmin, joten sitäkään huolta ei ollut. Tiesin, että mieheni inhosi sairaaloita, joten käskin häntä pysymään nyt kotona ja hoitavan asiat siellä. 
Illan pimetessä yritin hieman nukkua, mutta en pystynyt. Edellinenkin yö oli mennyt valvoessa ja möröt pysyivät päässäni tiukasti. Epäilin, ettei kukaan huomaisi, vaikka lakkaisin hengittämästä nukkuessani. Ensiavun kokemukset olivat saaneet minut epäluuloiseksi, vaikka en varsinaisesti epäillytkään näitä hoitajia. 
Tunsin jotenkin niin selvästi, että sydämeni oli pettämässä minut lopullisesti. Ihan kuin vanha ystävä olisi sanonut YYA-sopimuksensa irti ja pysähtyisi milloin tahansa. Heti kun painoin silmäni kiinni, pakokauhu tunkeutui väsymyksen läpi enkä pystynyt rauhoittumaan. Ulospäin näytin kuitenkin tyyneltä enkä halunnut mitään unilääkkeitä tai rauhoittavia. Luotin vaistooni, että tämä lääkearsenaali suonissani oli nyt riittävä ja aivan sietokykyni rajoilla. 

Mutta se yö oli silkkaa helvettiä ja olin niin yksinäinen, kuin vain ihminen voi ikinä olla. Tuntui kuin minut olisi suljettu jo valmiiksi ruumisarkkuun odottamaan kuolemaa.