8.luku

Rakas joulupukki, tänä jouluna tahtoisin lahjaksi vain yhden terveen päivän, kiitos!

Niin kuin tässä sydärissä ei olisi ollut riittämiin, nyt olen saanut riesakseni vielä asentohuimauksen. Se tarkoittaa sitä, että kun liikautan päätäni ylös, alas tai sivulle, maailma alkaa pyöriä karusellina ympäri. Tosin minulla se meni niin pahaksi, ettei se kieputus loppunut ollenkaan, vaan kävelin pitkin seiniä massiivisen pahoinvoinnin kourissa. Viruin Hämeenlinnassa tutussa sairaalassa tuskaisen yön, kunnes aamulla fiksu korvalääkäri teki pari helppoa testiä ja sain diagnoosin ennätysajassa.

Vasemmassa sisäkorvassa, taaimmaisessa kaarikäytävässä oli sakkaa, joka aiheutti sen, että siellä sijaitsevat aistinsolut saivat virheellistä informaatiota tasapainosta. Tästä syystä minua huimasi koko ajan ja pahoinvointi jatkui (ja jatkuu vieläkin) monta päivää. Lääkettä siihen ei ole, mutta siihen tuntui tehoavan pään asentohoito, jolla sakka yritetään saada sieltä kaarikäytävästä väljemmille vesille. 

Lääkärit ottivat varman päälle ja tarkistivat taas kertaalleen pumppuni ja aivoverisuonteni tilanteen, sillä huimaus voi olla oire monenlaisesta muustakin asiasta, mutta korvalääkärin selvä löydös helpotti. Parin viikon päästä menin reppavana kontrolliin ja arvelin saavani melkein terveen paperit, sillä pystyin jo kävelemään suoraan eikä koko aikaa huimannut. No ei, sama mukava lääkäri pudotti minut taas maan pinnalle. Pari uutta testiä kertoi, että tasapainoni on kerta kaikkiaan surkea ja on viisainta, etten heiluttele päätäni yhtään ylimääräistä tai hurlumhei heittää minut taas nenälleni. Autoa ei tarvitse ajaa ollenkaan eikä matkustaminen tuon pahoinvoinnin takia ole yhtään sen järkevämpää. Nyt menen seuraavaksi ENG- eli tasapainoelintutkimukseen tammikuun alussa ja siellä sitten pyöritellään ja huolella..ei kannata kuulema syödä ennen sitä..uh.

Asentohoitoa ei suositella enää, sillä nyt siellä on ilmeisesti useammassa kaarikäytävässä sakkaa ja väärät liikkeet voivat jopa pahentaa tilannetta. Niinpä olen pysytellyt kotosalla ja tehnyt työtkin kotoa käsin, kun en halunnut mitään sairaslomaa. Lenkkeilykin onnistui hyvin ja olin ihan kohtuullisessa kunnossa kunnes pari päivää sitten pyörrytysoireeni alkoivat palata voimakkaampana ja ensimmäiset tuntuivat tutusti sängyssä kylkeä kääntäessäni. Tänään sitten ollaan jo siinä jamassa, että seinät pitelevät minua pystyssä. 

Makoilua ei suositella tähän vaivaan, joten olen tänäänkin puuhastellut kaikenlaista. Siivoaminen onnistuu tuolilla istuen ja tekee sielulle hyvää, kun saa joulun tunnelmaa kotiin. Tein joitakin uusia koristeita ja kukka-asetelmia, joten ihan hukkaan ei ole tämäkään päivä mennyt. Jouluun on enää viikko aikaa, ottakaa rennosti ja nauttikaa tästä odotuksesta!

8. luku
Maanantai 23.7.2012

Sunnuntai oli sairaalassakin lepopäivä eli vain kiireelliset potilaat hoidettiin ja muut odottivat arkea. Lääkäreitä ei näkynyt, paitsi tietysti päivystävä kävi tarvittaessa. Kotiutuksia oli harvakseltaan, sillä kaikki kynnelle kykenevät oli kotiutettu jo perjantaina ja viikonlopun uudet potilaat joko siirtyivät ensiavusta osastolle jatkohoitoon tai lähetettiin takaisin taipaleelle jo sieltä suoraan. Hoitajillakin oli hetken verran enemmän aikaa jutella potilaiden kanssa ja nämä lasaretin hengettäret loivat minuun uskoa taas sen verran, että jaksoin seuraavaan päivään. Kipuni pysyivät nyt lähes poissa, mutta en päässyt edelleenkään edes hätäiseen suihkuun. Olin pessyt itseäni kertakäyttöisillä pesulapuilla, mutta kyllähän siinä jäi monta paikkaa pesemättä ja tunsin itseni todella likaiseksi. Erityisesti hiussuortuvani olivat jo kuin glyserolissa uitetut lipareet, mutta sehän nyt oli ymmärrettävää. On kai parempi sentään pysytellä hengissä kuin puhtaana. 

Ruoan jakajana ja siivoojana oli ollut monesti sama tumma, kaunis säikähtänyt (säikäytetty) tyttö, jonka houkuttelin vähän juttelemaan. Ilmeni, että hän oli biotekniikan (muistaakseni geenitekniikan puolella) opiskelija Jyväskylän yliopistossa ja nyt kesätöissä sairaalassa. Sain kuulla, että häntä kohdeltiin välillä töissä joko todella tökerösti tai sitten jätettiin kokonaan huomiotta. Erityisesti sairaalan oma henkilökunta oli kuulema jäänyt esihistorialliselle ajalle tiukkoine hierarkioineen ja pitivät huolen, että siivoojat tiesivät paikkansa. Ilmeisesti rehellisen työn tekijöitä ei edelleenkään arvosteta lainkaan. Hän oli oppinut kesän aikana pysymään näkymättömänä, mutta ilahtui kovasti juttutuokiostamme. Meitä nauratti yhdessä mielikuva, että jonain kauniina päivänä hän pamauttaisi jollekin koppavalle lääkärille, että arvaapa muuten, kuka on keksinyt sen lääkkeen, mitä juuri kirjoitat potilaalle. Toivotin hänelle onnea ja jaksamista opinnoissaan, sillä Suomi tarvitsee kipeästi uusia leenapaloteitä haastavalle alalle. 

Maanantaina alkoi uusi viikko ja uusi rähinä osastollakin. Kaikki ikään kuin heräsivät horroksesta ja aamun lääkärikiertoa odotettiin vähän jännittyneenä. Joka aamu minulta otettiin verikokeet ja EKG ja nyt arvoni olivat siedettävissä lukemissa. Pallolaajennuksen aikataulu varmistui seuraavaksi aamuksi ja olisin tiistain ensimmäisiä operoitavia. Sisätautilääkäri ei paljoa siitä toimenpiteestä kertonut, mutta hoitaja varmisti taas, että tiesin mihin olin menossa. Olin edelleen luottavainen, että kaikki sujuisi hyvin. 

Sairaalassa ei ole paljon mukavaa odotettavaa, mutta ruoka- ja kahviajat rytmittivät päivän ja virkistivät mieltäkin. Ruoka nyt ei ollut kovin hääviä, mutta tykkäsin todella paljon leivästä ja teestä siellä. Herkullinen jugurtti ja tuore sämpylä juustopalalla upposivat kitusiini aamuisin suurella ruokahalulla, mutta muu ruokailu jäikin sitten vähemmälle. Paino laski tasaisesti koko sairaalassaoloni ajan, mutta laihdutuksen olisin kyllä mieluummin hoitanut jollakin muulla tavalla. Kotiväki saapui vierailuajalla ilahduttamaan minua, mutta olin pyytänyt ystäviäni jäämään kotiin, sillä en jaksanut tällä hetkellä kovin paljoa edes puhua. 

Illalla sain huonekaveriksi kivan Tuulan, joka oli tulossa myös varjoainekuvaukseen. Tuula oli reilut kuusikymppinen ison perheen äiti ja hän kertoili aiemmista kokemuksistaan, sillä tämä oli jo toinen kuvaus hänelle. Muutama vuosi sitten hänelle oli tehty myös pallolaajennus ja nyt sepelvaltimotauti oli alkanut oireilla taas. Tuulan kanssa kävimme läpi elämäntapojamme ja muutakin elämää. Tuula oli lopettanut tupakanpolton 5 vuotta sitten, mutta hän kertoi, miten häntä oli ärsyttänyt jatkuva muistuttelu siitä. Sen takia hän oli vitkutellut lopettamista monta turhaa vuotta ja oli jatkanut sitä kuin uhallaan.

Ymmärsin täsmälleen, mitä hän tarkoitti. Täällä sairaalassa olin laskenut alusta asti, montako ihmistä oli minulle tupakasta motkottanut. Siihen mennessä heitä oli jo 17! Se alunperin hyvä asia oli kääntynyt jo itseään vastaan, sillä kukaan ei siedä sellaista holhousta! Jos se mäkätys auttaisi jotain, kaikki tupakoivat olisivat jo aikoja sitten lopettaneet pahan tapansa.  Ei juoppokaan juomistaan lopeta muiden käskystä, vaan ainoastaan omasta halustaan. 

No lopettamisen jälkeen Tuula oli sitten päässyt lihomaan ja painoi nyt jo 105 kg. 160 cm varteen se oli tietysti liikaa ja tilanne oli muuttunut vaaralliseksi, kun hänellä oli todettu muiden sairauksien lisäksi vielä diabeteskin. Lääkärit olivat varoitelleet häntä myös varjoainekuvauksesta ja mahdollisesta pallolaajennuksesta, sillä siinä olisi jo ihan toisenlaiset riskit kuin aiemmalla kerralla. Tuula oli siis syystäkin kauhusta kankeana ja yritin parhaani mukaan rohkaista ja rauhoitella häntä. 

Sitten satuin kuulemaan erään toisen sydäninfarktipotilaan lauseet, mitkä hän ilmeisesti hyvää hyvyyttään oli etsinyt netistä tiedotettavaksi omalle huonekaverilleen.

"Suurentuneen troponiinipitoisuuden yhteydessä kuoleman vaara on 3-8-kertainen verrattuna potilaisiin, joilla troponiiniarvo säilyy normaalina. Myös ST-lasku tulovaiheessa tai seurannan aikana on lyhyen ja pitkän aikavälin ennustetta huonontava tekijä..."

Tällä toisella potilaalla ei ilmeisesti ollut troponiinit (ne sydänentsyymit) koholla tai EKG:ssä ST-laskua, mutta minulla sen sijaan oli. Olisinpa toivonut, etten olisi kuullut tätä jutustelua ainakaan siinä vaiheessa, sillä seuraava yö menikin sitten suunnitellessani omia hautajaisiani.