7.luku

Kuvittelen mielessäni piirretyn sarjakuvahahmon, jota elvytetään sydänkohtauksesta, viedään juoksujalkaa pallolaajennukseen ja herätessään tokkuraisena sairaanhoitaja on hänen vierellään hilkka vinossa luettelemassa monotonisella äänellä siitä hetkestä eteenpäin kiellettyjä asioita (Dave Lindholmin biisiä mukaillen "Tupakka, viina ja villit naiset..."). Sitten tyyppi saa potkun persauksilleen ja lentää sairaalasta tehokkuuden nimissä ulos. Ja tilastot näyttävät niin upeilta. Potilas hoidettiin parissa päivässä (valtio ja veronmaksajat ovat tyytyväisiä), maksimissaan kuukausi sairaslomaa, jälkitarkastus vielä ja töihin siitä turhia makoilemasta, senkin laiskamato! (työnantaja on tyytyväinen). 

Muutaman kuukauden päästä tämä pastellivärinen pääosan esittäjä tuupertuu kadulle ja menehtyy uuteen sydänkohtaukseen. Kuolema kirjataan omana erillisenä tapahtumanaan, sillä se ei tapahtunut välittömästi ensimmäisen sydänkohtauksen jälkeen, ei sairaalassa eikä edes sairasloman aikana. Siisti kuolema ja siistit hoitotilastot, niinkö?  No katsotaanpa: Ensimmäisen kohtauksen jälkeen ensiavun lääkäri ohjasi potilaan asianmukaiseen jatkohoitoon. Sairaalassa sisätautien erikoislääkärit tekivät oikean diagnoosin, määräsivät oikeat lääkkeet ja potilas hoidettiin asianmukaisesti. Hoitajat tekivät hyvää työtä, täsmälleen mitä määrättiin ja huolellisesti. Kardiologi teki varjoainekuvauksen ja täydellisen pallolaajennuksen, kuin suoraan oppikirjasta. Potilas piti sairaslomansa, söi määrätyt lääkkeensä ja luki saamansa ohjeet. Ja kuoli sitten kuitenkin. Mikä ihme meni pieleen?

Sairaanhoitajat tekevät tunnollisesti puolen tunnin kotiutushaastattelun, jossa käydään läpi ravintoasiat, liikunta, seksi (miksi tämä jäikin mieleeni?), lääkitys jne. Käteen lyödään heti osastolle tullessa vihkonen sepelvaltimotaudista ja käsketään lukea se. Poislähtöpäivänä katsotaan myös video, missä joku toinen potilas on saanut sydänkohtauksen ja käydään läpi hänen kokemuksiaan tapahtuneesta. Hahhaa, miksi ihmeessä? Potilashan on juuri itse käynyt läpi täsmälleen saman ruljanssin! Luulevatko he, että hän on jo ehtinyt muutamassa päivässä unohtaa kaiken kokemansa? Onkohan ylipäätään kenellekään tullut mieleen, että selvittyään juuri ja juuri kuolemalta, ei potilas pystykään ehkä ottamaan vastaan sellaista informaatiotulvaa, kuin mitä hänelle äkkiä lyödään eteen. 

Sydänliitto yrittää myös auttaa asiassa ja järjestää tietoa ja vertaistukea, kurssejakin. Ne tapahtumat ovat tosin tarkoitettu eläkeläisille, sillä kaikki löytämäni kokoontumiset järjestetään keskellä päivää. Tosi vitsikkäästi nimetty "Ohi on" -kurssi (mikä onkaan ohi, elämäkö? Ketä naurattaa?) olisi ollut nyt marraskuussa Hämeenlinnassa. Siellä olisi ollut tärkeää tietoa tarjolla uusille sydänpotilaille, mutta arkipäivinä toteutettavaa kahden illan kurssia varten minun olisi pitänyt ottaa työstä kaksi päivää palkatonta vapaata. Olisiko liikaa pyydetty, että edes yksi tapahtuma olisi viikonloppuna tai että ne alkaisivat myöhemmin illalla?

Neljän kuukauden kokemuksella voin nyt jo sanoa, että Suomessa sydänpotilaat (kuten varmasti monet muutkin sairastajat) jätetään oman onnensa nojaan sillä sekunnilla, kun heidät saadaan sairaalasta kotiutettua tai viimeistään jälkitarkastuksen jälkeen. Potilas siirtyy työterveyshuoltoon tai yksityiselle puolelle jatkoseurantaa varten. Tai sitten terveyskeskukseen kuten minä. Paitsi ettei sitä jatkoseurantaa ole olemassakaan, julkisella puolella ainakaan. Jopa sydänliiton sivuilla on tästä turhan optimistista tietoa. Etsiessäni tietoa stenteistä huomasin suorastaan naurettavan naiivin lauseen siellä: "

Pallolaajennuksen jälkeen ja sepelvaltimotaudissa yleensä seurataan vointia ja tehdään erityistutkimuksia (esimerkiksi rasituskoe tai sepelvaltimoiden varjoainekuvaus) oireiden vaatiessa. Verikokeita, kuten kolesteroli ja verensokeri, ja verenpainetta seurataan, ja lääkehoitoa tarkistetaan tarvittaessa"

Lue koko artikkeli sydänliiton verkkolehden sivuilta tästä

Mitään automaattista voinnin seurantaa ei ole olemassakaan, kuten tämän tekstin perusteella saattaisi luulla.  Ketään siellä terveyskeskuksessa ei vähempää voisi kiinnostaa, miten veriarvoni tai verenpaineeni kehittyy.  No, minä osaan kyllä pitää puoleni ja hakeutua lääkäriin tarvittaessa ja etsiä tietoa lisää, mutta mietin jotain arempaa tai vaikka vanhempaa ihmistä, joka ei ole ihan varma onko kaikki kunnossa. Hän ei ehkä halua häiritä lääkäriä "pikkuasioilla" tai ei jaksa masennukseltaan varata edes aikaa vastaanotolle. Jos seuranta olisi automaattista, niin kaikilla olisi samat mahdollisuudet selvitä! Vakava sairastuminen koettelee myös mielenterveyttä, mutta yksikään minun lääkäreistäni ei ole kysynyt, miten mieleni voi kaiken tämän myllytyksen jälkeen. Minulla on perhe ja ystävät, joiden kanssa olen pystynyt purkamaan traumaattista tapahtumaa, mutta entä yksinäiset ihmiset? Kuka heitä kuuntelee, ellei edes viran puolesta joku? 

Mitä enemmän olen aiheeseen perehtynyt, sitä enemmän minua hirvittää tämä nykyinen systeemi. Tärkeintä tuntuu olevan tilastoidut kuolemansyykäppyrät ja näennäinen hoidon tehokkuus. En halua todellakaan morkata hoidon tasoa, sillä jos ei yksittäisiä tunareita matkan varrelta oteta huomioon, hoito itsessään on ollut ensiluokkaista. Ongelmista pahin on puuttuva jälkiseuranta (ja tietenkin riittämätön ennaltaehkäisy). Uskon, että jos potilaan fyysistä ja psyykkistä vointia seurattaisiin tiiviisti ensimmäiset kolme kuukautta ja sen jälkeen esim. kerran kuussa sen kriittisen ensimmäisen vuoden ajan, niin säästettäisiin sekä rahassa että inhimillisissä kärsimyksissä. Pelkkä hoitajan tai lääkärin puhelinsoittokin voisi riittää joissakin tapauksissa. Olen varma, etteivät uudet ravinto- ja liikuntaohjeet kaikille avaudu heti, vaan apua ja kannustusta tarvitaan. Pitäisi pitää mielessä, että jos elämäntapamuutokset eivät onnistukaan, potilaat palaavat takuuvarmasti takaisin leikkauspöydälle. Tai sitten suoraan patologian laitokselle.

Hyvää vointia ja huoletonta itsenäisyyspäivää meille kaikille itsenäisille suomalaisille!

7. luku
Sunnuntai 22.7.2012

Juhla-aamu valkeni kauniina, mutta en pystynyt iloitsemaan siitä, sillä yö oli taas ollut vaikea ja olin nukkunut vain pari tuntia. En pysty enää muistamaan sairaalan henkilökunnan nimiä, mutta olimme jutelleet pitkään lauantai-iltana erään ihanan, myötäelävän hoitajan kanssa. Hän pystyi samaistumaan tilanteeseeni ja ymmärsi suruni, kun jouduin jäämään pois tyttäreni tärkeistä juhlista. En pystyisi saamaan edes lomaa sairaalasta, sillä kuntoni oli aivan liian huono liikkumiseen. Olisi ollut helppo alkaa itkemään siinä lohduttavan hoitajan kanssa, mutta en voinut vuodattaa kyyneltäkään, sillä en olisi pystynyt ehkä lopettamaan. Vaistosin myös, että sillä hetkellä itkeminen olisi rasittanut liikaa myös sydäntäni joten pysyttelin tyynenä. Tuntui silti hyvältä, että joku välitti minusta niin paljon, vaikka ei edes tuntenut minua. Tällä sisarella oli ilmeisesti reuman seurauksena sormet vääntyneet mutkalle, mikä suretti minua kovasti. Ehkä juuri oma sairaus oli hänetkin herkistänyt toisen vastoinkäymisille tai ehkä hän oli aina ollut samanlainen. Oli niin tai näin, muistan hänet aina lämmöllä yhtenä tielleni osuneista parantajista. 

Nukkuminen oli tuottanut minulle ongelmia joka yö, mutta en halunnut mitään nukahtamislääkettäkään. Halusin olla nopeasti skarppina, jos oloni muuttuisi äkisti vielä huonommaksi.

Ainon rippijuhlat alkoivat ja konfirmaatio oli kirkossa klo 10. Sain jatkuvasti ajantasaista tietoa juhlapaikalta ja kirkosta tekstiviesteillä. Veljieni aikuiset lapset ottivat videokuvaa koko ajan ja sain puhelimeeni parhaita paloja paikan päältä lähes livenä. Myös valokuvia tuli useammaltakin ihmiseltä ja tunsin todella osallistuvani juhliin ainakin jollakin tavalla. Tyttäreni näytti uskomattoman kauniilta ja aikuiselta mekossaan ja huikean korkeissa koroissaan. Mieheni oli näköjään saanut puvun päälleen ja solmionkin solmittua, mikä oli jo sinänsä pieni ihme :-). Jälkikäteen kuulin että miniäkokelaani oli hoitanut monen muun asian lisäksi myös paitojen silitykset kaikille miespuolisille yöpyjille. Oli fantastista, että poikani oli osannut valita tulevaksi puolisokseen niin tomeran ja aikaansaavan nuoren naisen. Arvasin kyllä, että poikani osasi arvostaa myös hänen ulkoisia avujaan näiden arkisten asioiden lisäksi ;-). 
 Nyt kun kaikki sukulaiset ja ystävät olivat juhlissamme, en odottanut tietenkään ketään käymään sairaalassa. Yllätys olikin melkoinen, kun ne samat veljieni lapset, Sanna ja Tomi, jotka toimivat videokuvaajina aiemmin, pelmahtivat iltapäivällä katsomaan minua. He olivat ottaneet kameran mukaan, että näkisin lisää kuvia juhlista ja vieraista. Nämä kultaiset parikymppiset nuoret olivat tehneet myös esittelyvideon, missä Sanna esitteli kaikki tarjoilupöydät ja koristelut. He olivat tehneet kierroksen myös ulkona, että näin miten puutarhaan oli tehty kivoja pöytäryhmiä vieraille ja jopa kukkapenkkien villin punaiset ruusut olivat päässeet kuvaan. Olin niin otettu tästä ajattelevaisuudesta, että menin ihan sanattomaksi. Meillä oli aina ollut läheiset ja lämpimät välit ja tämä iltapäivä vahvisti niitä edelleen. Sanna kyseli huolissaan vointiani ja ihmetteli, miksi olin sairastunut näin nuorena. En raaskinut kertoa hänelle totuutta, vaan ihmettelin vain hänen mukanaan. Asiassa ei minulle ollut kuitenkaan mitään epäselvää. 

Sen edellisiltaisen hoitajan kanssa olimme olleet myös yhtä mieltä siitä, että ainakin naisilla henkinen ylikuormitus voi aiheuttaa sydäninfarktin. Omalta kohdaltani tiedän varmasti, että liian kauan ja liian kovana jatkuneet koettelemukset aiheuttivat oman infarktini, mutta ilman muita riskitekijöitä olisin voinut ehkä myös säästyä siltä. Toisaalta jotain muuta olisi kyllä särkynyt sisälläni ennen pitkää.