Viimeinen luku sydärimatkastani Hämeenlinnaan on tässä. Blogi muuttuu tästä eteenpäin perinteisemmäksi ja joitakin kuviakin on välillä luvassa. Tuo gallup on jo askel siihen suuntaan, sillä haluan jo kirjoitella ihan "tavallisistakin" asioista välillä. Lisäsin muuten gallupin linkin erikseen tuohon oikealle, että päivitykset ovat helposti löydettävissä. Lisää osallistujia kaivataan edelleen, joten rohkeasti vain tiedot minulle vaikka kommenttikentän kautta, niin saat oman nikkisi käppyröihin mukaan.
Nyt olen saanut tyhjennettyä pääni kummitustarinoista, eivätkä ne enää untani häiritse. Nämä 11 lukua olivat henkisesti paljon isompi urakka kuin kuvittelinkaan. Jos joku vielä jaksoi ne kaikki lukea, niin kiitos siitä! Ja jos joku on lukenut päikkyäni kiloklubissa, niin meno jatkuu suunnilleen samanlaisena nyt täällä. Tällä hetkellä aiheina ovat mm. painonhallinta, liikunta, ajankohtaiset terveysuutiset sekä sydänrintamalta että muualtakin. Leppoisaa sunnuntai-iltaa kaikille!
11. luku
Keskiviikko 25.7.2012
Minulle luvattiin, että pääsisin kotiin jo seuraavana päivänä jos kaikki
menisi hyvin. Tiistai kului enimmäkseen puhelimessa, sillä huolestuneet sukulaiset
ja ystävät halusivat kukin vuorollaan kuulla, miten operaatio oli mennyt.
Tuulankin operaatio oli onnistunut hyvin ja hänellä sisään oli menty ranteesta.
Mitään uusia ahtaumia ei hänellä ollut onneksi löytynyt ja pääsisimme siis
molemmat kotiin huomenna. Minulle oli heti selvää, että elämäntapamuutoksia oli
tulossa, mutta jäin vähän miettimään Tuulan tilannetta, sillä hän suunnitteli
seuraavaksi päiväksi rasvaisen pekonipossupadan valmistamista ja kakkukestejä.
Sairaalan mauton ja hajuton ruoka saisi kuulema taas tältä erää riittää.
Elämäntapamuutos ei kaikilla onnistu, sillä motivaatiota ei vain tahdo löytyä
tarpeeksi. En tiedä, löytyykö sitä itseltänikään, mutta yrittää täytyy.
Vaihtoehtonahan on kuolema.
Kuolema. Maistelin sanaa mielessäni ja ihmettelin taas, miksi olin
selvinnyt. Olisiko ollut parempi, että olisinkin kuollut jo? Jos operaatio
olisi epäonnistunut ja makaisin nyt sairaalan kylmiössä. Joku olisi jo
soittanut miehelleni uutiset ja hän miettisi nyt, miten kertoisi uutiset eteenpäin.
Surisiko hän ollenkaan? Tuskin. Olisi korkeintaan närkästynyt, että sekoitin
hänen järjestelmällisen elämänsä tällä tavalla. Kuvittelin kuolonkankeaa
ruumistani ja patologia, joka kirjoittaisi pöytäkirjaan nimeni ja kuolinsyyni.
Samalla hän keskustelisi kollegansa kanssa päivän kiinnostavasta uutisesta Uralilta
löytyneistä 250 abortoidusta sikiöstä kanistereissa. He väittelisivät siitä,
miten sikiöt täytyisi oikeaoppisesti hävittää. Vitivalkoinen ruumiini lojuisi siinä
heidän välissään enkä minä olisi heille yhtään kukaan tai mikään. Arkinen työ
vain. Sitten joku pesisi riippuvat tissini ja raskausarpisen vatsanikin. Kotoani tuotaisiin joku hirveä kretonki
kuitenkin, jos en olisi itse antanut ohjeita siihen. Täytyykin muistaa
tyhjentää kaappi kaikista kamalista vaatteista. Kuvittelin hautajaisia ja
sukulaisia kappelin penkeissä. Äitini nyyhkyttämässä ja isäni pää alas
painuneena, kädet ristissä. Dramaattisuuteen taipuvaisen serkkuni roikkumassa
kyllästyneen miesystävänsä hihassa. Haluaisin pahviarkun, sellaisen ekologisen
version joka sitten palaisi mukanani tuhkaksi. Pitäisi muistaa miehellekin
sanoa se varmuuden vuoksi. Entä lapseni? Kuvitelmat oli pakko lopettaa siihen
paikkaan. Kaikki muut pystyin miettimään, mutta en lasteni ilmeitä ja
tuntemuksia. Minun tehtävänihän on suojella heitä kaikelta pahalta, eikä
kuolema sopisi siihen kuvaan.
Keskiviikkoaamuna lääkärinkiertoa odotettiin tavallista innokkaammin.
Lääkäreillä oli tänä aamuna mennyt paljon aikaa kierrollaan ja odottelimme
kärsimättöminä kotiutuslupaa. Lopulta komppania saapui, kaksi sisätauteihin
erikoistuvaa ja yksi harjoittelija sekä oma kardiologini. Olin ominut hänet
heti paikalla ja niin tuntui Tuulakin tekevän. Puhuimme hänestä
"omanamme", sisätautilääkäreistä ei ollut niin väliä. Vitsailimme
kardiologin kanssa, enkä noteerannut näitä muita juuri ollenkaan.
Toinen erikoistuvista sisätautilääkäreistä aikoi ensin kirjoittaa sairaslomaa vain kaksi viikkoa, mutta
kardiologi ärähti ja sanoi, että alla on sydäninfarkti ja kuukausi on minimi,
olkoonkin vain istumatyöläinen. Ajokieltoa tuli myös kuukausi. Ymmärsin vasta pitkän ajan
päästä, että kardiologi ajatteli työn psyykkistä kuormitusta enemmän kuin
fyysistä ja oli tismalleen oikeassa. En olisi ollut työkykyinen vielä kahden
viikon jälkeen, kun en aina tunne olevani vieläkään. Tätä kyseistä Hämeenlinnan
kardiologia on muuten kehuttu maasta taivaaseen usealta taholta myöhemminkin,
kun olen tutustunut muihin operoituihin. Pyysin häntä vielä näyttämään, missä
stentti fyysisesti sijaitsi ja hän näyttikin sen kohdan keskellä rintaani.
Tuntui omituiselta, että vasta eilen olin ollut hänen armoillaan siellä
alakerrassa. Kiitin häntä lämpimästi ja lupasin ottaa rauhallisesti tämän
seuraavan kuukauden. Näkisimme jälkitarkastuksessa sitten elokuun lopulla,
jolloin toivottavasti olisin jo työkunnossa.
Lähetin seuraavaksi tekstiviestin töihin toimitusjohtajalle ja
esimiehelleni. Aiemmin en ollut voinut mitään ilmoittaa, kun en tiennyt mitä
oli odotettavissa. Toimitusjohtaja soitti tunnin päästä takaisin järkyttyneenä
ja kerroin tilanteen lyhyesti. Työpaikka oli lomilla ja suljettuna, mutta
elokuussa pitäisi taas aloittaa. Olin huolissani myös työstäni, sillä ne
kaatuisivat nyt esimiehelleni, jolla oli kädet kyynärpäitä myöten täynnä jo
nyt. Hoitaja oli tulossa pitämään loppuhaastattelua, joten jouduin lopettamaan
puhelun, mutta lupasin soittaa kun olisin kotona.
Haastattelussa kävimme läpi uusia ja vanhoja elämäntapoja, kieltoja ja
rajoituksia, joita nyt seuraisi. Sitten meidät passitettiin Tuulan kanssa
katsomaan päivähuoneeseen sitä opetusfilmiä, josta oli aiemmin puhetta 7. luvussa.
Kun olimme katsomassa sitä, näin sivusilmällä, miten eräs nuori mies tuli
viereisestä huoneesta ja istahti seinän viereen tuolille. Havahduin, kun hän
alkoi valua alaspäin siinä tuolissaan ja käänsin pääni siihen suuntaan. Mies
oli mennyt tajuttomaksi ja verta valui hänen toista jalkaansa pitkin lattialle.
Pomppasin ylös salamana ja juoksin miehen viereen. Hän hengitti onneksi itse,
mutta verta valui aina vaan enemmän. Tuula huuteli varoituksia tuolistaan, pelkäsi kai että minä
saisin uuden kohtauksen. Minua ärsytti, ettei kukaan tullut avuksi vaikka
huusin monta kertaa. Kanslia oli pitkän käytävän keskellä ja me olimme
päätyaulassa, joten nopein tapa saada hoitajia paikalle oli summeri. Karjaisin
viereisen huoneen asukkaalle ja käskin painaa hälytysnappia. Hän ei ymmärtänyt
mitään, joten kävin painamassa hätänappia itse. Tarkistin taas miehen
hengityksen, joka onneksi sujui edelleen ja heilutin kättäni saapuvalle
hoitajalle, joka ymmärsi nyt laittaa juoksuksi. Edelleen kierrolla oleva
lääkärijoukko havahtui myös ja he tulivat mukaan auttamaan. Mies nostettiin
sänkyyn jalat ylhäällä ja vuoto saatiin tyrehdytettyä nopeasti. Ilmeisesti
miehen nivushaava oli auennut ja hän meinasi vuotaa kuiviin. Tuula oli tietysti
oikeassa, enkä olisi missään tapauksessa saanut huhkia niin, mutta eihän sitä
voi jättää toista siihen kuolemaankaan. Toisaalta olin tyytyväinen, että
sydämeni kesti ensimmäisen testinsä oikein hyvin. Se nuori mieskin selvisi siitä ja hoitaja kysyi myöhemmin, olinko saanut jotain traumoja tapahtuneesta. Meinasin sanoa, että meidän iltasatummekin olivat rajumpia lapsuudessani, sillä sairaalaympäristö oli vanhempieni kautta tuttu minulle ennestään, mutta en sitten viitsinyt.
Seuraavaksi oli vielä kuntotesti fysioterapeutin kanssa. Nousimme 6
kerrosta portaita hitaasti ja juttelimme samalla. Testi meni hyvin ja hän antoi
myös ohjeet kotikuntoutukselle. Keräsin huoneessa tavarani laukkuun ja vein
potilasvaatteet pyykkipussiin. Sain vielä ennen lähtöä taksilapun kouraani ja reseptinipun,
jonka sisätautilääkäri oli kirjoittanut ja niin astuin osaston ovesta ulos.
Kello oli melkein kaksi ja odotin taksia sairaalan etuoven luona. Aurinko
paistoi lämpimästi ja hymyillen nousin saapuvaan taksiin. Päätimme ajaa kotiin
kauniin maalaismaiseman kautta, sillä moottoritie tuntui turhan vauhdikkaalta
nyt. Nautin maisemista ja olo tuntui todella hyvältä. Kotona ei ollut muita
kuin koira vastassa, sillä mies tulisi vasta tunnin päästä töistä. Tytär oli
viimeisiä lomaviikkojaan viettämässä serkullaan ja kävelin ihmeissäni kotia
ympäri. Juhlan jäljet oli siivottu hienosti ja kaikkialla oli todella kaunista.
Sekä leikkokukat juhlista että puutarhan kaikki kukat olivat pääosin vielä
hengissä, mistä olin erityisen iloinen. Verhot oli ripustettu tosin miten
sattuu, mutta sekin vain nauratti minua. Koti tuoksui erilaiselta, kuten usein
matkoilta tullessa huomaa. Laitoin kahvin tippumaan ja soitin sitten luvatusti
toimitusjohtajalle. Hän oli kuulema juuri Euroopassa moottoripyörämatkallaan ja
oli taukopaikalla vilkaissut puhelintaan, mistä oli löytänyt viestini.
Refleksinomaisesti hän oli kaivanut povitaskustaan sikariaskinsa ja oli
heittänyt sen saman tien ojaan. Hän ilmoittautui ensimmäiseksi henkiseksi
tukijaksi tupakkalakkooni, mikä hellytti kyllä sydämeni. Sovimme pitävämme
puhelinpalaverin elokuun alussa, missä käytäisiin tärkeimpiä käytännön asioita
läpi ja sen jälkeen pitäisin rauhassa sairaslomani. Häntä ei kiinnostanut
pätkääkään, miten työt järjestyisivät vaan ainoastaan minun vointini.
Kun mieheni tuli töistä kävimme apteekissa ja kaupassa yhdessä. En ollut
saanut yhtään lääkkeitä mukaani sairaalasta, joten niitä oli nopeasti
hankittava. Kaupassa keräsin erilaisia terveellisiä tuotteita kärryyn, mutta en
vielä jaksanut täysin perehtyä kaikkiin tuoteselosteisiin. Tiesin, että
pääsääntöisesti söin jo oikein, määrät vain piti tarkistaa ja tehdä joitakin
tarkennuksia rasvojen ja hiilareiden laatuun. Kasvisten määrää pitäisi myös
nostaa. Söimme rauhassa kahdestaan ja avasin sitten läppärini. En ollut
päivittänyt facebookiin uusinta "potilasstatustani", enkä aikonut koskaan sitä tehdäkään.
Siellä oli paljon pelkkiä tuttuja, joiden ei ollut edes tarpeellista tietää ja
ystävät jo tiesivät. Yhdeksältä soi ovikello ja koiran rähinän saattamana menin
avaamaan. Ovella seisoi kukkakaupan lähetti valtavan kokoinen kukkalaite
käsissään. Suuni loksahti auki ja kuittasin lähetyksen hämmentyneenä. Asettelin
uskomattoman kauniin kimpun maljakkoon ja avasin kortin. Se kultainen
toimitusjohtaja oli järjestänyt kukkalähetyksen ja siinä oli
paranemistoivotukset minulle koko työporukalta. "...ja odotamme kaikki sinua
malttamattomana töihin, mutta vasta kun olet varmasti parantunut..."
Putosin tuolille pöydän ääreen ja annoin lopultakin kyyneleiden tulla.
Olipas se pudottava kertomus. Luin koko blogin alusta loppuun putkeen. En edes kehtaa valittaa väliin jääneistä alkuyön unista, mutta keskenkään en voinut jättää. Kiitos, kun jaoit tämän kanssamme. Uskon sen kyllä laittavan yhden jos toisenkin pohtimaan elämän realiteetteja. Vetää aika sanattomaksi ja vaatii sulattelua. Tuntuu entistä paremmalta ja motivoivammalta, että oma projekti on jo hyvällä alulla ennen kuin siihen on noinkin konkreettinen syy.
VastaaPoistaTsemppiä jatkossakin! Olet toisen mahdollisuutesi ansainnut!
t. pihalaitumen pienenevä ja vain miedosti pippurinen Nantti-sonni
Voi nantti-kulta, suuri sydämesi ei ainakaan ole yhtään pienentynyt niin kuin muu (!) nantti :). Kiitos, että jaksoit kahlata kertomukseni läpi ja vieläpä kerralla! :o. Sinä olet ollut yhtenä viisaana sonnina ja hauskuuttajaparantajanani (uppoaako tämä sanahirviö? :P ) tässä matkalla, kiitos siitäkin!
VastaaPoistaNo jopas vielä noinkin kaunis kommentti! Ihan tässä punastuu. Hirviö uppoaa ja on kovasti hauska. Mutta, vuoroin vieraissa, eli samat sanat toisin päin :)
PoistaSattui itse asiassa niinkin jännästi, että tuo parempi puoliskoni oli lukenut aiemmin päivällä myöskin koko stoorin putkeen läpi. Kysyi minulta aamulla, että olenkos muuten lukenut sitä. Ja minä, että justiinsa puoli yötä valvoin sen parissa! Outoja telepatioita. Ha, jos juttelee puhelimeen lasiverannalla, ni tuleeko siitä sitten telepatio? :D
Tähän saumaan hyvää yötä ja kaikkia positiivisia juttuja!
Sielunkumppaneilla esiintyy kyllä erilaisia patioita yleisesti(sym-, tele-, em-, napra-..oho, se ei ehkä). Ihanaa ystävänpäivää teille molemmille, vaalikaa toisianne! :D
PoistaJos mä oon muuten puhelimessa, niin onko silloin telepatissa? Ehe, nyt ei irtoo parempaa :D.