Kuoleman kyljessä

"Sammutan kaikki välilehdet selaimesta iltaisin, että jos satun yöllä kuolemaan, niin kukaan ei näe, millä sivuilla olin kirjautuneena ja mitkä olivat viimeiset kommenttini."

Taukoni foorumeilta pitkittyi huomaamattani tänne saakka. Pumppuni on reistaillut koko kevään ja lopultakin se tuntuu nujertaneen taistelutahtoni. Henkinen väsymys on lamauttavaa ja mieluiten vetäisin vain peiton korville ja nukkuisin syksyyn saakka. Lääkäreiden mukaan mitään akuuttia hätää ei pitäisi edelleenkään olla, mutta luotan omiin tuntemuksiini paremmin. Tunnen syvällä sisälläni, että kaikki ei ole kohdallaan. Testejä on tehty ja olen pyytänyt konsultaatiota useammaltakin spesialistilta. Esimerkiksi se tosiasia, että suorituskykyni on laskenut hurjasti vaikkapa vuoden alkuun verrattuna, ei tuntunut huolettavan yhtäkään lääkäriäni. Yritin tarjota näytille liikuntapäiväkirjaani, josta pystyisi katsomaan kaikki liikuntasuoritukseni viime kesästä asti, mutta ilmeisesti se oli liian omatoimista seurantaa. Kun nuo tilastoasiat ovat tuttuja minulle muutenkin, niin tein jopa käppyrän, josta pystyi kyllä helposti näkemään kuntoni muutoksen. Kohtelias vilkaisu riitti ja se siitä. Olen työkykyinen edelleen, mikä on ilmeisesti heille rajana, ennen kuin minua uskotaan. Heille tuntuu riittävän, että pystyn myös liikkumaan edelleen säännöllisesti. Tuli tunne, että hypin näiden klikkiytyneiden tohtoreiden silmille kun kyseenalaistan kollegoidensa diagnooseja.

"Olen hävittänyt vaatekaapistani kaikki risat sukkani ja kulahtaneet alusvaatteeni siltä varalta, että tutut ambulanssi-anssit joutuvat minut hakemaan. Eipä tartte hävetä niitä ainakaan. Kuulemma kasikymppiset mummot tekevät samaa."

Viimeisen parin kuukauden aikana on tullut lisäksi hetkellisiä "happivajauksia". En osaa kuvata sitä paremmin, mutta pari kertaa viikossa saan lyhyen kohtauksen, jossa haukon henkeäni muutaman sekunnin ja sitten se kohtaus menee ohi. Tunne on sellainen, että happi loppuu ja täytyy henkäistä nopeasti pari kertaa syvempään lisää happea saadakseen. Rytmihäiriöitä tulee edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti, vaihtelevalla rajuudella. Kun nämä kaksi oiretta sattuvat samalle päivälle ja peräkkäin, niin kuolema tulee väistämättä vierelle. Lepo ei auta tähän, sillä senkin olen testannut. Kahden viikon täydellinen tauko lenkeistä ei ainakaan tilannetta parantanut, kunto vaan huononi ja olo oli ihan hirveä ulkoilun puutteesta. Stressi saattaa pahentaa rytmihäiriöitä, muttei selitä näitä hengenhaukkomisia. En ole erityisen ahdistunut tai masentunut, mitä on minulle ahkerasti tarjottu syyksi. Paniikkihäiriö minulle tulee korkeintaan näistä idiooteista siellä valkoisten takkiensa sisällä. Jos sanon, että voin henkisesti ihan hyvin, niin minulle työnnetään väkisin masennusdiagnoosia. Onhan se nyt selvästi epänormaalia, että ihminen voisi ottaa rauhallisesti ja elämään kuuluvana tällaiset vastoinkäymiset. On silti hyviäkin päiviä, kuten tänään, kun mitään isompia ongelmia ei ole ollut. Kävin aamulla normaalin lenkin ja pääsin kyllä mäet ylös ihan hyvin ja happea riitti, mutta hitto se olo ei ole normaali sen lenkin aikana. Raskas. Vetämätön. Kuin suossa tarpoisi. Siinä lienee kuvaavimmat sanat. En aio mennä enää yhdellekään lääkärille ennen heinäkuun vuositarkistusta. En keksi ainuttakaan syytä. En jaksa enää todistella lääkäreille yhtään mitään, selvittäköön patologi sitten, mitä se oli.

"Kun tulin tänään lenkiltä, mies oli alapihalla kävelemässä edestakaisin huolestuneen näköisenä. Olin ollut puoli tuntia normaalia kauemmin, kun jäin katselemaan joutsenta järvellä ja kuvasin mustikan kukkia polun varrella. Ennen mies olisi vain kysynyt, joko kävin kaupassa." 

Fillaroimme myöhemmin mieheni kanssa vielä muutaman kilometrin kevyesti ja kävimme ensimmäisellä kesätötteröllä jäätelökioskilla, mikä piristi kyllä kummasti. Viisaat päät siellä Valiolla olivat keksineet laittaa Fazerinaa jäätelöön, aah, ihanaa! Miehessäni on tapahtunut jokin muutos tässä kevään aikana ja vaikka näennäisesti häntä ei paljon sydärini hetkauttanut, niin ehkä vähän sentään. Puhumme - tai minä puhun - kuolemasta arkisesti. Saatan elää toki vaikka satavuotiaaksi, mutta jos satunkin kuolemaan tässä joku päivä in the near future, niin hän selviäisi arjen pyörityksestä helpommin muutamalla käytännön neuvolla. Ne ovat sellaisia pieniä asioita, kuten että missä säilytetään pyykinpesuaineita ja miksi niitä on niin monta erilaista lajia :). Tai mistä löytyy puhelinnumerot tyttären ystäville tai luokanvalvojalle. Näytin hänelle myös kaikista salaisimman laatikkoni, jossa on rakkauskirjeitä nuoruuden rakastetuilta ja hopeasormus, jonka sain 15-vuotiaana minua neljä vuotta vanhemmalta pojalta. Isäni käski sitä juippia odottamaan pari vuotta ja poika vannoi odottavansa minua vaikka maailman loppuun asti. Sormuksen hän antoi sanojensa vakuudeksi. No, odotan edelleen, milloin hän tulee noutamaan minua :). Oi sitä nuoruuden ehdottomuutta! Joka tapauksessa käskin miestäni hävittämään sen laatikon tarvittaessa, itsestäni siihen ei vielä ole. Niillä muistoilla ei ole kenellekään muulle mitään merkitystä kuin minulle.

"Harjasin tyttäreni hiuksia saunan jälkeen ja kerroin, miten onnekas olin, että olin saanut juuri hänenlaisensa tytön. Ja että hän muistutti minun edesmennyttä mummiani, hänen isomummiaan, jota hän ei ehtinyt tavata. Heissä molemmissa oli ja on huikeaa määrätietoisuutta, mummi oli oman aikansa radikaali ja tyttäreni on tämän ajan tiennäyttäjä. Uusia ideoita, luovuutta ja rohkeutta tehdä oman näkemyksensä mukaan. Ja molempia seurasi aina joukko hännystelijöitä, mikä on ominaista suurelle johtajalle. Tyttäreni naurahti selvästi mielissään. Suuret johtajatkin kaipaavat välillä hyväksyntää. Miksi en ollut muistanut kehua häntä joka ikinen päivä? "