Sivut

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Henkinen tieni


Tulimme tänään mökille yöksi, puuhastelimme päivän kaikenlaista ja laitoin sitten illan tullen saunan lämpiämään. Ilma on suloisen heinäkuinen, kostea ja lämmin niin kuin kuuluukin. Tuoreita mansikoita on odottamassa kulhossa, viimeiset juhannusruusun kukat maljakossa tuoksuvat taivaalliselle ja kaiuttimista kuuluu haikea Gary Mooren 'Still got the blues'. Voisi melkein kuvitella, että kaikki murheet ovat kaikonneet ja olenkin elämäni kunnossa.

Viimeisen kuukauden aikana minut on viety kaksi kertaa ambulanssilla sairaalaan, ensimmäisellä kerralla pahojen rytmihäiriöiden takia ja toisella kerralla keuhkokuume äityi yöllä niin pahaksi, että henki loppui kerrassaan kokonaan. Havahduin siihen kun mies karjui puhelimeen hätäkeskukseen, että vaimo ei hengitä ollenkaan. No, kyllähän minä hengitin sentään, mutta kovin oli työlästä sillä hetkellä ja huulet olivat kuulema jo ihan sinisenä. Viime tipassa tuli apu sillä kertaa, mutta siitäkin taas selvittiin. Lääkitystä on lisätty ja sivuoireet ovat sen mukana entistäkin hurjemmat. Henki noiden keuhkokuumeiden kanssa meinaa lähteä näköjään. Pumpulle tulee ylimääräistä työtä ja se oireilee tietysti enemmän. Kipukin oli taas ihan sanoinkuvaamatonta, huh sentään. Hitto, ettei tämä elämä tunnu helpottuvan ollenkaan.

Sivuoireina kädet ja jalat ovat täynnä mustelmia noista pumppulääkkeistä, Clopidogrel (tai Efient) ja Asa pahimmat aiheuttajat. Clopidogrel pitää stentin avoinna ja on (toivottavasti) muodostanut tämän vuoden aikana liukkaan kalvon stentin pinnalle, ettei se tukkiutuisi. Vielä kolmisen viikkoa tätä lääkettä, mutta Asa jääkin sitten loppuiäksi. Verenpaine huitelee ihan uusissa hurjissa lukemissa ja sitäkin lääkitystä on rukattu taas kertaalleen.

Olen vastapainoksi yrittänyt löytää kaikista arkisista asioista mielen eheyttäjiä ja ilostuttajia. Harjoittelu on kyllä tehnytkin minusta jo mestarin. Ystävät eivät kyllä oikein meinaa ymmärtää, mitä nauramista on näin sairaalla ihmisellä joka asiasta, mutta ajattelin, että kuolen ennemmin nauraen ääneen kuin itkien hiljaa :D. Kävin tuossa muutama viikko sitten tapaamassa erästä vanhaa ystävääni, joka on kuolemassa syöpään lähitulevaisuudessa. Meillä ei ole koskaan ollut niin hulvattoman hauskaa, kuin nyt oli tavatessamme!  Hän on sinut sairautensa kanssa monta vuotta sairastettuaan ja odottaa kuolemaansa rauhallisin mielin. Kivutkin ovat toistaiseksi hallinnassa, joten pystyimme keskittymään olennaiseen! Muistelimme hullutuksiamme ja nuoruuden ihastuksia, paljastimme pari salaisuuttakin toisillemme ja hän antoi minulle kaksi kirjettä, joista toinen täytyy avata hänen hautajaisissaan ja toinen on minulle henkilökohtaisesti. Juttelimme kuolemanjälkeisestä elämästä, johon me molemmat uskomme vakaasti. Hän lupasi tulla minua vastaan, kun minun vuoroni koittaa. Lupasipa lähettää jonkin merkin olemassaolostaankin, kun on päässyt sinne toiselle puolelle. Menettämisen surua ei voi tietenkään välttää, mutta hento ilo paistoi meistä molemmista sillä hetkellä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne on niin vahva ja tiedän varmasti, että tapaamme jälleen. Olemme jo joskus aikoja sitten päätelleet, että olemme varmaan olleet aiemmassa elämässä aviopari tai ehkä äiti ja tytär. Se selittäisi sen maagisen tuttuuden tunteen välillämme.

Pioni 'Sarah Bernhardt'


Nämä henkiset asiat ovat kiinnostaneet minua jo vuosia, joten tällä sairastamisella ei varsinaisesti ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Uskon myös, että valitsemme itsellemme jo ennen syntymää tulevan elämämme. Sielumme tarvitsevat koulutusta, nöyryyttä ja kokemusta, että meistä tulisi lopulta ehjiä ja kokonaisia. Kovin nuori sielu ei edes kestäisi niitä vaikeuksia, joita minä tunnun itselleni tähän elämään valinneen :D. Joskus kuitenkin valitsemme liian haastavan taipaleen kykyihimme nähden ja voimat loppuvatkin kesken. Mikä muu selittäisi itsemurhat?

Katso ympärillesi, tunnistat kyllä vanhan ja nuoren sielun toisistaan. Älä siis suotta kadehdi ketään, kaikki tapahtuu ajallaan ja tarkoituksella!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti