9.luku

Tänä vuonna ei joulua meinannut tulla ollenkaan. Huimaukseni on jatkunut tähän päivään saakka ja viime torstaina kävin viimeksi taas korvalääkärillä. Tilanne oli muuttunut edellisestä kerrasta taas huonommaksi ja erilaiseksi. Olen huimauksen lisäksi myös aivan loputtoman väsynyt, sillä jatkuva pyörrytys vie kaikki voimani. Korvalääkäri lähetti minut varmuuden vuoksi vielä päivystävälle neurologillekin, sillä kaikki oireeni eivät ole ihan klassisia asentohuimaukseen kuuluvia. Akuuttia hätää ei pitäisi onneksi kuitenkaan olla, sillä neurologiset tutkimukset menivät hyvin.

Kävely ei ole onnistunut kunnolla moneen viikkoon, joten lenkkeilykin on jäänyt nyt odottamaan parempia aikoja. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun uskaltauduin kävelemään kotikatumme päähän ja takaisin. Meno oli varovaista ja kesti kokonaista 10 minuuttia. Tein vähän kevyitä lumitöitäkin, että sain oltua ulkona. Tänään sitten yritin taas lenkille, mutta jouduin kääntymään postilaatikolta jo takaisin sisälle.  Nyt jonotan sen ENG-tutkimuksen lisäksi myös magneettikuvaukseen, sillä aivoverisuoneni on hyvä tutkia tarkemmin. Samalla kuvataan myös sisäkorvani, joten toivotaan että jotain selvyyttä tulisi tähän vaivaan. Muussa tapauksessa joudun vain odottelemaan, sillä tämä vaiva saattaa kestää jopa puoli vuotta. Kuulotutkimuskin tuli tehtyä samalla, eikä onneksi löytynyt mitään vikaa sieltä puolelta. Tosin valikoivaa kuuloa ei tutkittu ;). Toivotan kaikille Levollista Joulua ja Onnekasta Uutta Vuotta 2013!

9. luku
Tiistai 24.7.2012

Odottelimme aamulla huonekaverini Tuulan kanssa koronaariangiografiaan eli varjoainekuvaukseen pääsyä. Hän oli entistä pelokkaampi, joten minä pysyin reippaana ja rauhoittelin häntä vaikka olin jo itsekin melkoisen hermostunut. Minun oli tarkoitus olla aamun toinen operoitava ja vilkuilin kelloa vähän väliä. Kello oli jo yli yhdeksän ja kutsu alakertaan tulisi millä hetkellä hyvänsä. Hoitajat olivat valmistelleet minut jo hyvissä ajoin toimenpidettä varten. Esilääkitys oli annettu ja osa alapään karvoituksestani oli ajeltu siltä varalta jos kardiologi haluaisi mennä nivusesta reisivaltimon kautta sisälleni. Toinen vaihtoehto olisi rannevaltimo, mutta sopiva tapa valittaisiin sitten tilanteen mukaan.
Olin saanut koko sairaalassaoloajan "napapiikkejä" eli veren hyytymistä estävää lääkettä. Ohuen ohut piikki oli työnnetty kaksi kertaa päivässä mahanahkaani ja koko vatsan seutuni olikin jo täynnä mustelmia. Maanantaina oli huomattu, että yksi näistä piikin tekemistä rei'istä ei ollutkaan mennyt umpeen, vaan oli vuotanut jo vuorokauden. Olin todella huolissani, sillä sisälleni mentäisiin valtimon kautta, enkä halunnut samanlaista hallitsematonta vuotoa silloin. Sisätautilääkärit neuvottelivat keskenään ja miettivät sopivaa annostusta, sillä veren ohennuslääke oli todella elintärkeää tällä hetkellä. Lopulta he päättivät, että maanantai-illan annostusta vähennettäisiin ja tiistaiaamun napapiikki jätettäisiin pois kokonaan. Vuoto loppui tiistain vastaisena yönä, mutta en ollut enää ollenkaan vakuuttunut toimenpiteen turvallisuudesta. Naislääkäri kävi vielä aamulla luonani ja kertoi, että veriarvoni olivat nyt hyvät. Fine, siinähän se sitten nähdään, minä ajattelin vähän fatalistisesti.

Puoli kymmeneltä kutsu lopulta tuli ja minua lähdettiin kärräämään alakerrassa sijaitsevaan toimenpidesaliin. Tuula ja hoitajat huikkasivat onnen toivotukset lähtiessäni ja rauhoittavan lääkkeen ansiosta minua ei pelottanut enää ollenkaan. En arvannut vielä siinä vaiheessa, miten surrealistiseksi päiväni vielä muuttuisi. 

Salin hoitaja otti minut alakerrassa ystävällisesti vastaan ja siirryin kapealle hoitopöydälle makaamaan. Sali oli suuri ja valtavan kokoinen näyttö hallitsi tilaa. Olin mielissäni, että minäkin pystyisin näkemään toimenpiteen ruudulta. Suunnilleen oman ikäiseni, pörrötukkainen kardiologi tuli nopeasti tervehtimään ja tutki ranteeni suonta. "On niin hento, että mennään reisivaltimosta," hän totesi ja katosi taas lasin taakse toiseen huoneeseen. Hoitaja asetteli minut tarkasti oikealle kohdalle pöydälle ja työnsi sivuilta kirkasmuoviset, L-muotoiset tuet alleni ja käsivarsiini kiinni niin, että ne pysyisivät tiukasti paikoillaan koko toimenpiteen ajan. Operoitava alue puhdistettiin antiseptisellä spriiliuoksella ja sitten päälleni levitettiin suuri vihreä peite, jossa oli vain pieni reikä operaatiota varten. Reiän ympärillä oli teippiä, joka paineltiin huolellisesti ihooni kiinni. Peitto oli niin iso, että se ulottui kaulaani saakka, joten minusta jäi näkyviin vain pää ja se pieni karvaton alue nivustaipeessani. 

Kardiologi tuli vierelleni ja aloitti oman työnsä. Ensimmäisenä hän puudutti nivustaipeeni ja avasi sitten valtimoni neulalla. Hän asetti kanyylin paikoilleen suoneen, jota kautta sitten varjoaine ja katetri (se pitkä piuha) työnnettäisiin sydämeeni. Kukaan ei ollut varoittanut, että kanyylin asettaminen sattuisi, joten hätkähdin kipua ja jännitin vaistomaisesti itseäni. Puudutus ei minulla ainakaan ollut vienyt kaikkea tuntoa. Kardiologi oli aika kovakourainen, mutta toisaalta niin nopea käsistään, ettei kipu kestänyt kauaa. Hän asetteli kanyylin paikalleen ja ruiskutti sitten suoneeni varjoainetta. Suuri, pyöreä röntgenlaite laskettiin nyt lähelle sydäntäni miltei leukaani kiinni. ja kuvaruudulle ilmestyi koko "sepelvaltimoverkostoni" aivan kirkkaana. Tuijotin lumoutuneena valtavan kokoista kuvaa omasta sykkivästä sydämestäni ja suonistani. Kardiologi paikansi heti ahtauman ja osoitti sen ruudulta minullekin. "Tiukka, 80 % ahtauma LAD:ssa eli vasemman sepelvaltimon etulaskevan haaran tyviosassa", oli löydöksenä. Varjoaine ei päässyt virtaamaan tukoksen läpi ja ahtauma näkyi katkoksena suonessa. Tämän ahtauman pinta oli siis revennyt aiemmin ja aiheuttanut paikallisen trombin eli verihyytymän. Veri ei ollut päässyt virtaamaan tästä kohdasta läpi ja se oli aiheuttanut hapenpuutteen eli kuolion sydänlihakseeni. Tätä tarkoittaa lyhyesti kuvattuna se, kun puhutaan sydäninfarktista. 

Tästä näkymästä otettiin kuva, joka näkyi nyt ruudun vasemmassa reunassa. Seuraavaksi tehtäisiin pallolaajennus ahtaumaan ja asennettaisiin siihen stentti. Stentti on titaanista tai muusta metallista tehty verkkoputki, joka pitäisi avattua suonta auki. Kardiologi työnsi katetrin valtimooni ja näin ruudulta, miten se luikerteli suonistossa ja saavutti ahtaumaa. Sitten ei yhtäkkiä tapahtunutkaan ruudulla enää mitään! 

Kuva oli pysähtynyt paikoilleen ja sekä lääkäri että hoitajat hämmentyivät. Minua alkoi naurattaa tilanteen absurdius, sillä seuraavaksi yritettiin "bootata" järjestelmää eli sammuttaa ja käynnistää se uudelleen. Yrityksistä huolimatta ei tapahtunut mitään muutosta ja sitten soitettiin Siemensin tukipuhelimeen. Olen itse aikoinani ollut mikrotukena ja joutunut monenlaisiin tilanteisiin selvittäessäni kaatuneita järjestelmiä, mutta en sentään tällaiseen. Kuuntelin heidän jutteluaan kaiutinpuhelimessa ja kuulin heti tukihenkilön äänestä, ettei hänellä ollut harmainta aavistustakaan, mitä muuta voisi vielä yrittää tehdä. Kardiologi kysyi, miten kauan tuelta kestäisi tulla paikan päälle ja kolme varttia kuulema menisi ainakin. Kysyin kyllä ilkikurisesti hoitajalta, josko antaisivat sen puhelimen luurin minulle, niin voisin vähän yrittää kiirehtiä sitä mikrotukea. Hän ei nimittäin kuulostanut kovin innokkaalta lähtemään minnekään kahvikuppinsa äärestä, mutta saattaisi ehkä muuttaa mielensä, kun kuulisi, että häntä odotetaan täällä piuha sydämessä. 
En voinut tehdä mitään, vaan odotin vain mitä tuleman pitää. Henkilökunta pysyi rauhallisena ja he miettivät vaihtoehtoja. Minulle pahin mahdollinen vaihtoehto olisi se, että toimenpide keskeytettäisiin nyt ja siirrettäisiin hamaan tulevaisuuteen. Kun olin nyt nähnyt sen ahtautuneen suonen, ymmärsin kyllä, etten pysyisi hengissä, jos sitä ei saataisi mahdollisimman pian auki. Jos saisin vielä toisenkin hyytymän suoneeni, se saattaisi sillä kertaa tukkia sen täydellisesti eikä apu enää ehtisikään paikalle. Kuntoni oli mennyt päivä päivältä huonommaksi ja jo pikkuriikkinen liike aiheutti oireita. 
Aikaa kului ja äkkiä olin sellaisessa epätodellisessa olotilassa. Kuulin ja ymmärsin kaiken, mutta kaikki ympärillä tapahtuva alkoi tuntua merkityksettömältä. Tunsin olevani kevyt kuin perhonen ja minua hymyilytti. Ihmettelin vain, että mitä ihmeen lääkkeitä olin oikein saanut, sillä tunsin kuin olisin joutunut johonkin Salvador Dalin maalaukseen ja eläisin jossain unenomaisessa ja mielivaltaisessa tilassa. Kardiologin ääni tuntui tulevan jostain kaukaa kun hän kysyi, miten voin. Vastasin lyhyesti, että hyvin, kun en jaksanut alkaa selittää olotilaani ja suljin sitten silmäni. Samantekevää, tässä oli nyt ihan hyvä olla.