Sivut

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Suvaitsevaisuudesta ja hienotunteisuudesta sananen

Istuin eilen nautiskelemassa kauniista kesäpäivästä kahvilan terassilla enkä voinut olla kuuntelematta viereisen pöydän tapahtumia. Neljä naista istui kahvilla, joista vanhin, noin kuusikymppinen Aija kertoi kesälomasuunnitelmistaan. Purjeita, rantoja, Tukholmaa ja festareita uuden poikaystävän kanssa oli ainakin odotettavissa. Seurasin ystävien ilmeitä, kun Aija esitteli innoissaan päivällä ostamiaan bikineitä, jotka olivat kuulemma "kreiseimmät ikinä". Pikkuruiset, kultakoristeiset naruviritykset saivat muut naiset haukkomaan henkeään, mutta kaikilla eri syistä, kuten tulin huomaamaan. Yhtä aikaa kuului ilmassa "Voi miten ihanat!", "Aija, tsiisus sentään!", "KENELLE ne ovat? AIJA!". Seurasin mielenkiinnolla, miten ystävien ilmeet vaihtuivat epäuskosta ihastukseen ja kauhisteluun.

Aija oli kivan nuorekkaan näköinen nainen, ei ihan laiha muttei lihavakaan. Kaksi näistä naisista alkoi pontevasti sitten kertoa syitä, miksei Aija voisi bikineitä kerta kaikkiaan päällensä julkisesti laittaa. "Sullahan on niitä raskausarpiakin niin kamalasti" ja "Mitä sun lapsetkin sanoo?". "Mihinkään Tukholmaan et kyllä niitä laita! Käytät sitten mökillä jos on pakko". Ja sitten se paras "Et sä nyt NIIN laiha sentään ole!". Se yksi, joka oli ihastellut niitä ensin, nujertui kokonaan ja pitikin sitten suunsa kiinni. Aijan kesäinen hymy alkoi hyytyä ja hän lähti käymään vessassa. Sitä kalkkunalauman rääkynää en pystynyt enempää kuuntelemaan, vaan menin Aijan perään. Vaikka asia ei millään muotoa minulle kuulunutkaan, en saanut oltua hiljaa. "Ne bikinit ovat upeat, päälle vaan! Rakkikoirat ne vain räksyttävät kateellisena", sanoin kuin ohimennen. Aija katsoi minua hämmästyneenä ja minä hymyilin leveästi. "Mun siskot on aina olleet tommoisia, ei niistä kannata välittää", Aija totesi, kun ymmärsi, että olin kuullut heidän sanailunsa pöydässä. Tämä selittikin vähän aikuisten naisten omituista käytöstä. Siskolle onkin ilmeisesti oikeus puhua mitä sylki suuhun tuo! Kysyin Aijalta, antaisiko hän ystäviensä puhua noin itselleen? Hän vain hymähti, että oikeassahan he olivat. Siskot uskalsivat kertoa rehellisen mielipiteensä, kun ystävät eivät aina niin tee. Autsh! Mitä ihmettä?

No, minulla ei ole siskoja, mutta olen nähnyt saman tapahtuvan aiemmin. Miksi me ylipäätään annamme toiselle ihmiselle oikeuden arvostella itseämme ja jopa antaa heidän sanansa vaikuttaa omiin valintoihimme? Olemmeko vielä keski-iässäkin niin vietävissä, että joku toinen saa sanoa, mitä puemme päällemme tai miten elämäämme vietämme? Ja missä on suvaitsevaisuus?!

Minua on alkanut julmetusti sieppaamaan tälle ajalle tyypilliset tavat. On mukamas niin hienoa, että uskalletaan olla julman rehellisiä ystäville tai sanotaan joka välissä oma mielipide asiaan kuin asiaan. Mihin ihmeeseen on kadonnut hienotunteisuus tästä maasta? Otan esimerkiksi vanhimman ystävättäreni, jonka kanssa meillä on ollut sielujen sympatiaa jo melkein 40 vuotta. Meille ei kummallekaan ole milloinkaan tullut tarvetta kertoa, että toinen on lihava tai että toisella on ruma nenä ja että sille kannattaisi tehdä jotain. Tai että toisen pitäisi erota tyhmästä puolisostaan ja asua tilavammin kauniimmassa kodissa. Tai että vanhanaikainen meikki olisi syytä päivittää ja anopille sanoa lopultakin suorat sanat. Me vain yksinkertaisesti olemme aina hyväksyneet toisemme vikoinemme päivinemme, ihan sellaisenaan. Me tiedämme vikamme kyllä, mutta meillä on oikeus omistaa ne viat ilman jatkuvaa nälvintää tai huomauttelua niistä.  Täydellisiä meistä ei saa tekemälläkään, mutta mitä sitten? Rehellisiä olemme kyllä, mutta keskitymme aivan muihin asioihin tavatessamme. Rakas ystäväni on juuri sellainen vanha sielu, josta edellisessä postauksessa -  Henkinen  tieni - oli puhetta ja ero on huikea verrattuna näihin raakkujiin siellä kahvilassa.

En minä itse silti ole mikään hyvä esimerkki suvaitsevaisuudesta ja luonteessani on aimo annos "opettajaa". Jos tytär esimerkiksi näytti pienenä piirustustaan, niin kehuin sitä kyllä tietenkin, mutta saatoin jatkaa, että "tuohon silmän muotoon voisit seuraavalla kerralla kiinnittää vähän lisää huomiota" tai "ihanat värit, mutta sininen on vähän valju tässä". Eli ensin kehuin, mutta sitten kuitenkin latistin heti perään! Kun lopulta ymmärsin tämän vikani, niin aloin järjestelmällisesti kiinnittää huomiotani puheisiini. Nykyään osaan jo pelkästään kehuakin: "Aivan mahtava! Voi kun osaisin itse tehdä samanlaisen" tai "Sinä olet kyllä aina ollut kaikista taitavin suvussa". Piste. Eikä mitään muttia siihen perään. Tai jos mies on laittanut astiat koneesta kaappiin sikin sokin, niin sanon "Kiitos, kun tyhjensit koneen mulle avuksi" ja rutistan häntä. Aiemmin saatoin sanoa, että "Kiitos, mutta muistatko ensi kerralla laittaa kulhot omalle paikalleen, etteivät putoa tuosta hyllystä päähäni kun avaan kaapin oven". Muistan joskus nuorena karjuneeni hänelle turhautuneena, että "Voisitko v...u edes kerran elämässäsi saa....na laittaa ne astiat kunnolla sinne kaappiin! Ei tämä mitään avaruustiedettä ole, senkin per....een idiootti!". Oppia ikä kaikki! Ei se ollutkaan aluksi niin helppoa, sillä jotenkin se kaikki tulee selkäytimestä ja olisin halunnut muiden huomaavan oman erinomaisuuteni ja paremmuuteni! Sitähän se on, pätemisen tarvetta, vaikka se usein verhotaankin hyväntahtoiseksi neuvonnaksi. Entäs jos kerrankin uskaltaisi vain kehua estoitta ja vilpittömästi. Piste.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti