Istuin eilen nautiskelemassa kauniista kesäpäivästä kahvilan terassilla enkä
voinut olla kuuntelematta viereisen pöydän tapahtumia. Neljä naista istui
kahvilla, joista vanhin, noin kuusikymppinen Aija kertoi
kesälomasuunnitelmistaan. Purjeita, rantoja, Tukholmaa ja festareita uuden
poikaystävän kanssa oli ainakin odotettavissa. Seurasin ystävien ilmeitä, kun
Aija esitteli innoissaan päivällä ostamiaan bikineitä, jotka olivat kuulemma
"kreiseimmät ikinä". Pikkuruiset, kultakoristeiset naruviritykset saivat
muut naiset haukkomaan henkeään, mutta kaikilla eri syistä, kuten tulin
huomaamaan. Yhtä aikaa kuului ilmassa "Voi miten ihanat!",
"Aija, tsiisus sentään!", "KENELLE ne ovat? AIJA!".
Seurasin mielenkiinnolla, miten ystävien ilmeet vaihtuivat epäuskosta ihastukseen
ja kauhisteluun.
Aija oli kivan nuorekkaan näköinen nainen, ei ihan laiha muttei lihavakaan. Kaksi näistä naisista alkoi pontevasti sitten kertoa syitä, miksei Aija voisi
bikineitä kerta kaikkiaan päällensä julkisesti laittaa. "Sullahan on niitä
raskausarpiakin niin kamalasti" ja "Mitä sun lapsetkin sanoo?".
"Mihinkään Tukholmaan et kyllä niitä laita! Käytät sitten mökillä jos on
pakko". Ja sitten se paras "Et sä nyt NIIN laiha sentään ole!".
Se yksi, joka oli ihastellut niitä ensin, nujertui kokonaan ja pitikin sitten
suunsa kiinni. Aijan kesäinen hymy alkoi hyytyä ja hän lähti käymään vessassa.
Sitä kalkkunalauman rääkynää en pystynyt enempää kuuntelemaan, vaan menin Aijan
perään. Vaikka asia ei millään muotoa minulle kuulunutkaan, en saanut oltua
hiljaa. "Ne bikinit ovat upeat, päälle vaan! Rakkikoirat ne vain
räksyttävät kateellisena", sanoin kuin ohimennen. Aija katsoi minua
hämmästyneenä ja minä hymyilin leveästi. "Mun siskot on aina olleet tommoisia,
ei niistä kannata välittää", Aija totesi, kun ymmärsi, että olin kuullut
heidän sanailunsa pöydässä. Tämä selittikin vähän aikuisten naisten omituista
käytöstä. Siskolle onkin ilmeisesti oikeus puhua mitä sylki suuhun tuo! Kysyin
Aijalta, antaisiko hän ystäviensä puhua noin itselleen? Hän vain hymähti, että
oikeassahan he olivat. Siskot uskalsivat kertoa rehellisen mielipiteensä, kun
ystävät eivät aina niin tee. Autsh! Mitä ihmettä?
No, minulla ei ole siskoja, mutta olen nähnyt saman tapahtuvan aiemmin.
Miksi me ylipäätään annamme toiselle ihmiselle oikeuden arvostella itseämme ja
jopa antaa heidän sanansa vaikuttaa omiin valintoihimme? Olemmeko vielä
keski-iässäkin niin vietävissä, että joku toinen saa sanoa, mitä puemme
päällemme tai miten elämäämme vietämme? Ja missä on suvaitsevaisuus?!
Minua on alkanut julmetusti sieppaamaan tälle ajalle tyypilliset tavat. On
mukamas niin hienoa, että uskalletaan olla julman rehellisiä ystäville tai
sanotaan joka välissä oma mielipide asiaan kuin asiaan. Mihin ihmeeseen on
kadonnut hienotunteisuus tästä maasta? Otan esimerkiksi vanhimman
ystävättäreni, jonka kanssa meillä on ollut sielujen sympatiaa jo melkein 40
vuotta. Meille ei kummallekaan ole milloinkaan tullut tarvetta kertoa, että
toinen on lihava tai että toisella on ruma nenä ja että sille kannattaisi tehdä
jotain. Tai että toisen pitäisi erota tyhmästä puolisostaan ja asua tilavammin
kauniimmassa kodissa. Tai että vanhanaikainen meikki olisi syytä päivittää ja
anopille sanoa lopultakin suorat sanat. Me vain yksinkertaisesti olemme aina
hyväksyneet toisemme vikoinemme päivinemme, ihan sellaisenaan. Me tiedämme
vikamme kyllä, mutta meillä on oikeus omistaa ne viat ilman jatkuvaa nälvintää
tai huomauttelua niistä. Täydellisiä meistä ei saa tekemälläkään, mutta
mitä sitten? Rehellisiä olemme kyllä, mutta keskitymme aivan muihin asioihin
tavatessamme. Rakas ystäväni on juuri sellainen vanha sielu, josta edellisessä
postauksessa - Henkinen tieni - oli puhetta ja ero on huikea verrattuna näihin raakkujiin siellä
kahvilassa.
En minä itse silti ole mikään hyvä esimerkki suvaitsevaisuudesta ja luonteessani on aimo annos "opettajaa". Jos tytär
esimerkiksi näytti pienenä piirustustaan, niin kehuin sitä kyllä tietenkin,
mutta saatoin jatkaa, että "tuohon silmän muotoon voisit seuraavalla
kerralla kiinnittää vähän lisää huomiota" tai "ihanat värit, mutta
sininen on vähän valju tässä". Eli ensin kehuin, mutta sitten kuitenkin
latistin heti perään! Kun lopulta ymmärsin tämän vikani, niin aloin
järjestelmällisesti kiinnittää huomiotani puheisiini. Nykyään osaan jo
pelkästään kehuakin: "Aivan mahtava! Voi kun osaisin itse tehdä samanlaisen"
tai "Sinä olet kyllä aina ollut kaikista taitavin suvussa". Piste.
Eikä mitään muttia siihen perään. Tai jos mies on laittanut astiat koneesta
kaappiin sikin sokin, niin sanon "Kiitos, kun tyhjensit koneen mulle
avuksi" ja rutistan häntä. Aiemmin saatoin sanoa, että "Kiitos, mutta
muistatko ensi kerralla laittaa kulhot omalle paikalleen, etteivät putoa tuosta
hyllystä päähäni kun avaan kaapin oven". Muistan joskus nuorena karjuneeni hänelle turhautuneena, että "Voisitko v...u edes kerran elämässäsi saa....na laittaa ne astiat kunnolla sinne kaappiin! Ei tämä mitään avaruustiedettä ole, senkin per....een idiootti!". Oppia ikä kaikki! Ei se ollutkaan aluksi niin
helppoa, sillä jotenkin se kaikki tulee selkäytimestä ja olisin halunnut muiden
huomaavan oman erinomaisuuteni ja paremmuuteni! Sitähän se on,
pätemisen tarvetta, vaikka se usein verhotaankin
hyväntahtoiseksi neuvonnaksi. Entäs jos kerrankin uskaltaisi vain kehua estoitta ja vilpittömästi. Piste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti