Vuosi infarktista

Tänään on eilistä parempi päivä ja aamulla pääsin lenkillekin. Venyttelin pitkään järven rannalla ja kuuntelin lintujen aamusirkutusta. Rintaan sattui vähän ja hieroin sitä vaistomaisesti, ikään kuin se jotain auttaisi. Vuosi sitten tähän aikaan olin vielä autuaan tietämätön tulevasta. Iloitsin vain illalla odottavasta tapaamisesta veljeni kanssa ja tulevasta tanssahtelusta hänen musisointinsa tahdissa. Epätavallisesta väsymyksestä huolimatta olin innoissani ja viikko oli ollut mukava touhuineen kaikkineen. Sitten illalla alkoikin tapahtua ja se kaikki pyöri nyt päässäni yhtenä mylläkkänä. Millainen on välitilinpäätös nyt, kun vuosi on mennyt?

• Tänään tuli vuosi täyteen ilman tupakkaa! Edes henkosia en ole vetäissyt, vaikka palavia tupakoita on jatkuvasti ollut silmissä. Kerran pitelin isännän tupakkaa sen aikaa, kun hän sitoi kengännauhojaan. Ihan tutulta se tuntui siinä sormien välissä, mutta ihme kyllä ei tullut minkäänlaista tarvetta edes maistaa. Fiuuuvii, taidan päästä siitä eroon lopullisesti! 

• Olen oppinut syömään aamupalan, lounaan, päivällisen ja iltapalan. Melkein joka päivä se onnistuu ja kun ei onnistu, niin tiedossa on herkkubileet! Säännöllinen ateriarytmi pitää verensokerin kohdallaan ja ahmimiskohtaukset poissa. Jokohan näin vuoden harjoittelun jälkeen minunkin täytyisi se uskoa! No, vaikka paino kipusikin harmittavasti takaisin lähtölukemiin, niin uskon että saan sen myös uudestaan laskuun. Ensimmäisen vuoden tavoite ruoka-asioissa oli laadun parantaminen ja se totta tosiaan on onnistunut yli odotusten. Yhtäkään grillimakkaraa ei ole tehnyt mieli koko kesänä ja salaatti on jokapäiväinen tuttu lautasella. Määrät ovat sen sijaan päin prinkkalaa, sillä paino vain jatkaa nousuaan. Kaikista herkkupöydistäkään en ole pystynyt kieltäytymään. Jatkuva sairastelu vuoden alusta asti vei terän painonhallinnalta, enkä vaan jaksa nyt seurata niin tarkkaan joka suupalaa. 

• Perusruoan rasvat ja proteiinit ovat kuitenkin nykyään hyvässä suhteessa ja oikean laatuiset. Punainen liha on jäänyt melkein kokonaan pois ja tilalle on tullut entistä enemmän kanaa, kalaa ja vihanneksia. Viimeiset kaksi viikkoa olen kokeillut vähempiä ja parempilaatuisia hiilareita. Jätin pois kokonaan pastan ja riisin, vain uusia perunoita olen pari kertaa maistanut. Pois on jäänyt myös kaikki taikinasta tehty, lukuun ottamatta runsaskuituista ruisleipää, jota syön 2-3 palaa joka päivä. Sokerikoukkuni ei ole vielä kokonaan lauennut ja siksi herkut saattavat saada välillä yliotteen. Tänään tein ihmeteon, sillä söin aamulla kaurapuuroa ja sitä ei ole tapahtunut vuosikymmeniin! Päälle ripottelin pakkasesta mansikoita ja lisäksi söin desin raejuustoa proteiinin lähteeksi. Puurolla tai ruisleivällä saan pidettyä myös suoliston hyvässä kuosissa, mikä tuntuu unohtuvan monelta laihduttajalta. Makukin oli...no ei sentään pahaa :D. Ja piti loistavasti nälän hallinnassa lounaaseen saakka. Kaurapuurokokeilu liittyy siihen, kun mietin mitä yhteistä on hoikilla ja urheilullisilla ystävilläni ja sukulaisilla - he kaikki syövät puuroaamiaisen! Lisäksi monella heistä aamiaiseen kuuluu puuron lisäksi jokin proteiinin lähde. Yleensä puuro on tehty kaurasta tai neljästä viljasta ja protskut saadaan raejuustosta tai rahkasta. Joitakin hirssi- tai tattarikokeiluita on joillakin kuulemma, mutta eipä nyt sentään liioitella :D. Herkuttelusta ei tarvitse luopua kokonaan, mutta valitettavasti mättöpäivät ovat romuttaneet saavutukseni painon puolella. Syy on selvillä ja korjausliikkeet tehty, joten ei siitä sen enempää.
• Kolesteroliarvot ovat edelleen loistavat, viimeisimmässä mittauksessa keväällä huonon osuus oli vain 1,62. Tähän on vaikuttanut sekä statiinit (edelleen 40mg Atorvastatin), ruokavalio ja ennen kaikkea säännöllinen liikunta. Toivottavasti kesän sairastelu ei ole nostanut arvoja, mutta se nähdään kun käyn vuositarkistuksessa.

• Verenpaine heittelehtii valitettavasti erittäin paljon ja nyt alkaa näyttää siltä, että infarkti aiheutti kuitenkin enemmän vaurioita kuin aluksi luultiin. Rytmihäiriöt ovat yhtä pahat, eikä niitä ole saatu kuriin tähän mennessä millään lääkkeillä. Ennuste on huono ja tutkimukset jatkuvat. Ei niistäkään sen enempää, alkaa vaan itkettämään kun ajatteleekin asiaa :(. Lääkearsenaali putoaa pian kahdella, sillä Clopidogrel jää pois ja Somac (vatsansuojalääke) jää tarpeettomaksi sen myötä. 

•  Liikunta on todella tullut jäädäkseen. Vaikka olen joutunut pitämään taukoa sairaspäivinä, niin liikkumisen tarve on tallella koko ajan ja lähden heti liikkeelle, kun vain saan luvan. Olen pystynyt pitämään tehot nautinnollisella tasolla ja siksi varmaan joka kerran lähden mielelläni ulos. Entisessä elämässäni hoidin kaiken liikkumisen räkä poskella ja väkipakolla, eikä nautinnosta yleensä ollut mitään tietoa. Hirveää suorittamista ja kelloon katsomista koko touhu. En tykännyt käydä lenkillä ja koirien pissatuskin oli vastenmielistä. Mieluummin ähräsin kuntosalilla tai jumpissa ja vaikka sielläkin oli kivoja hetkiä, niin asenteeni oli aivan väärä. Nykyään lähden lenkille ilman varsinaista etukäteissuunnitelmaa. Saatan pysähtyä matkalla ihastelemaan luontoa ja venyttelen kunnolla. (Lenkin aikana kuitenkin venytyksen kestot kannattaa pitää lyhyenä, 5-10 sek/liike. Pitkät venytykset tehdään vasta vähintään 2 tuntia lenkin jälkeen tai lepopäivinä). Vedän syvään henkeä ja kuulostelen oloani. Käännyn takaisin, jos rinnassa alkaa tuntua pahalta. Tai jos väsyttää. Pitää erottaa väsymys ja "väsymys" toisistaan. Jos olet rasittunut ja henkisesti aivan loppu, voi liikkuminen auttaa. Jos sen sijaan olet oikeasti väsynyt, pitää osata lopettaa heti ja levätä kunnolla. Jos olet masentunut, lähde ulos pikku pakolla ja päätä vasta vartin tai puolen tunnin päästä, oletko liian huonossa kunnossa lähteäksesi lenkille! Jos et pysty pakottamaan itseäsi siihenkään, mene lääkäriin! Kun minua on masentanut, niin ehkä kerran tai kaksi olen kääntynyt kotiin sen takia. Muutoin lenkki on aina piristänyt, kun vain on jaksanut sen puoli tuntia tarpoa vaikka hitaastikin. Alle tunnin lenkkejä en tee enää kuin käskystä! Kuntosalilla pitäisi käydä useammin, mutta nyt sairastellessa olen antanut sen puolen olla rauhassa. Hyötyliikuntaa puutarhassa tulee sen verran, ettei tarvitse vielä olla huolissaan. Talvella sitten taas, jos olen muuten kunnossa. Ja muuten, päivän tavoite on edelleen se minuutti liikuntaa! Minulla se minuutti on tullut täyteen joka ikinen päivä, myös sairaalassa ollessa petipotilaana. Kerran sairaalassa, kun en saanut edes vessaan mennä, niin tein varvas- ja nilkkajumppaa, että sain sen minuutin pois kuleksimasta :). Luulenpa, että se yksinkertainen minuutin sääntö on pitänyt minut koko vuoden liikkeellä ja hengissä.